— Rakas pikku rouva Asker, tahtoisitteko tehdä minulle arvaamattoman suuren palveluksen?
— Tietysti, jos vaan voin, hyvä rouva Fosser.
— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne ja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa neiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.
Maria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut voivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen tultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana kunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä ja arvasi tytön nukkuvan.
Silloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin kummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin lattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt jo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.
Miten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen polttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka ikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa surua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen. Mutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä niinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan. Se mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan luona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista — elämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria nojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan puhella hänen kanssaan ja hänestä, — ja oli kuin nuo kuulumattomat sanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.
— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet heltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin sinulle, sinulle, jota rakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut, onneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei voi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla ja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät minulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle valmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja kaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani lähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka olet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä veit sydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni, mutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja iankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo äänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on vahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla kuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni. Oi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken! Sinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan kuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä, lempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä kärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen palavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä ja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.
Koko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui ilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen päänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää, joka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen miehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa huomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa, tulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen. Ja Kaarlo sitte…? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai istuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä tapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi ja pakollinen ystävyys on… Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa kuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi täytyy minun siis palata hänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti käsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla kalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui yhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi ruohokentällä hänen ikkunansa alla.
— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä mielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte, etten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa teille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä enää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! — Hänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.
Hetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta, portaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli seurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt nähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten varomattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin sellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään hänen luokseen, hänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta nyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin. Mutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli hän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.