— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja, joita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja puhukaamme toisillemme siitä, joka palaa kuluttavana hehkuna mielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa tyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta vuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän tarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain liikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten ne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.
— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö — pyydän sitä! Uskokaa minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä vannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.
Marian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui kylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää käteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi sen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen käteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.
— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan hyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.
— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.
Erik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi rannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja Erik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu, siinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin Marialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin henkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi yhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli kasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.
— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime aikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani… luulin, että voisin sen tehdä… mutta välistä on ihminen heikko raukka… eikä minulle ollut mahdollista… siksi on minun nyt puhuttava saadakseni ilmaa… Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että olen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta ajatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin saamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua, otin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä vimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä lähdin kävelemään puutarhaan, ja…. enkä voinut vastustaa, minun täytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi… ja niin hiivin hiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin te huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas, sillä olihan se muuten kuin vakoilemista… tehän luulitte olevanne yksin, yhdenkään silmän näkemättömänä… mutta samalla olin kuitenkin iloinen, että ette nähneet minua.
Lopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen, vaan tunsin, että minun täytyy saada nähdä teidät ja puhutella ennenkuin eroomme… silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle… ja te näitte minut. Oi, sanokaa… kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun katselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko, onnettoman luo?… Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme unelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja kokemattomia emme tienneet, mitä teimme… Mitä sitte tapahtui, sitä emme voi muuta kuin valittaa… Tiedättekö… joskus nuo menneisyyden muistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni… silloin menetän ajatus- ja toimintakykyni… tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi, kuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa imee! Kuinka voimme?
Maria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä.
Hän oli kalpea, huulet vapisivat.
— Kuulkaa… minä rukoilen teitä… kuulkaa minua… Puhukaa kauniita, lohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa uupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään Norlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!