Erik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti Marian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi sydämelleen.
— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se sydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö, kenelle se lyö? Minä sanon sen teille… se sykkii hänelle, jolle se tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii… hänelle, jolla kerran lupasin ikuista uskollisuutta… Norlannin tyttärelle, metsien ja koskien maan lapselle… Jos voisitte aavistaa, mitä kaikkea olen kärsinyt näinä vuosina… Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa juuri tänä kesänä… tällä hetkellä… Sen, mitä nyt sanon teille, te ehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu toiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne koettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että minä rakastan, rakastan, rakastan teitä! Elämäni hyvä hengetär, sydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin… en koskaan voi unohtaa teitä… en koskaan.
Vastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme ja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me olemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille rauhaa. Me voimme vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme itseämme, enkä minä näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen syliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt teitä… Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet… olen sen tänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne… vapautukaa! Avioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää selvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis itsenne tähden, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos teistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä, niin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin sen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella teitä… olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne puristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin ajatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää ja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän myrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin teidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana Norlannissa.
Teidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät omistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään henkeä.
Maria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki ääneensä.
Erik silitti hiljaa hänen tukkaansa.
— Niin, niin… mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.
Hän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.
— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni ollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin sydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko hirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi kyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä hetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu heittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa ja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan. Tämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi vastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään… Mutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan, hellästi ja hiljaa.
— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi… Kuinka saattaisin jättää teidät yksin tänne metsään? Ei… ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? — Vastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen, nosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja niin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.