Portaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä kauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.
— Kiitos… Kiitos!
Maria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.
Siellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi jälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman katseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti tasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos! Maria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos olisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa hyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän riisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille ja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa nyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin hän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos mahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin vuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti — miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin läpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle huonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja hän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus toisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.
— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.
Anny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään.
Sitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.
Maria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.
— Sinä säikäytät minua… Herää! Mikä sinun on, lapsi?
Mutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny Bahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen, mutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti tuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin kuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian, että hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla ääneti.
— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla äänellä.