— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, — kiitos kaikesta. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.
Erik puristi hänen molempia käsiään.
— Kiitos! Kiitos!
Veneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen rantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen saadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä unelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista, istuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän menneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta, jonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä mielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.
* * * * *
Maria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi Laivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa, vaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli Kaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui ajatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa, mutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään ollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut lähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin huostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin. Kuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja Ellen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:
— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis olet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja kalpealta — miten on laitasi?
— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.
— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren väsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella tavallaan.
— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy saada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko olla niin kiltti?