— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin häntä oli tervehditty.
— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.
— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.
Hetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia vai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän heille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa milloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.
— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän tuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?
— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.
Puhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika rientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän istui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen ja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita heidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli tämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin seinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon puuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen lähteä.
Agnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee hänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.
— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä, ennenkuin toinen ennätti poistua.
— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman kauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos jotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.