— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen avoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että omaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.
Ei koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka aina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat vaieten.
— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran lempeämmällä äänellä.
— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja iltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.
— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria oli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään kaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin enpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä puhuttelemaan häntä.
— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy säälini häntä.
Kun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan silmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella tavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä vireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.
Hetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen, mutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta, jotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä ajassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.
— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän olevan katettuna salissa.
— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi
Maria ystävällisesti.