— Miksi et, Mari kulta? Hän tulisi niin iloiseksi — ajatteles! Muista vain mitä kerran sanoin sinulle, että aina kun puhelen rouva Bohrmanin kanssa, tuntuu minusta kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, minkä tahtoisi saada anteeksi ja unohtaa. Sinä tiedät, mitä se on.
Maria ei vastannut, mutta Ellen Fraenkel huomasi hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Hänestä oli kovin ikävää, että tämä hänen lapsuusystävänsä kantoi sydäntä syden näköistä erästä katuvaa naista kohtaan.
— Sinun ei pidä salata minulta mitään, Mari kulta, tunnethan minut vanhastaan ja tiedät, että minä aina, aina ymmärrän sinua. Älä vaan tulekkaan pahoillesi siitä, mitä nyt kerron sulle! Rouva Bohrman ei voi koskaan unohtaa, ettei hän sallinut sinun ja Erikin saada toisianne. Se vaivaa häntä yötä ja päivää, eikä anna rauhaa, sanoo hän. Mikäli minä hänen puheistaan käsitin, on teillä kerran ollut jokin kohtaus sinun kotisi puutarhassa, ja sen muistaa hän aina ja katuu silloista menettelyään. "Ei paljon puutu, etten tule hulluksi omantunnon soimauksista, kun muistelen sitä hetkeä," sanoo hän usein. "Oi, jospa kerran voisinkin sovittaa kaikki mitä olen rikkonut näitä kahta olentoa kohtaan — omaa poikaani ja häntä!" Nämä olivat hänen viimeiset sanansa minulle. Tiedätkö, Mari, minun kävi oikein säälini häntä. Hän on niin kovin vanhettunut viime vuosina. — Rouva Fraenkel pysähtyi ja loi suuret silmänsä ystävättäreensä, joka istui taaksepäin nojautuneena ja silmät ummessa; sitte jatkoi hän samalla herttaisella äänellä kuin ennen:
— Nyt on huhu teidän onnettomasta avioliitostanne, epämiellyttävistä perhesuhteistanne ja miehesi sietämättömistä elintavoista ennättänyt hänen korviinsa ja osaltaan ovat nekin paljon tuottaneet surua tuolle naiselle, joka on kerran niin suuresti erehtynyt, mutta ei toivo muuta kuin saada erehdyksensä korjata.
— Mutta kuka on sanonut, että minä olen onneton? — lausui Maria matalalla äänellä.
— Kukako on sanonut sen! — toisti rouva Fraenkel. Eihän tarvitse muuta kuin nähdä sinut tullakseen siitä vakuutetuksi… — Hän kiersi kätensä ystävättärensä kaulaan ja alensi merkitsevästi äänensä. — Kuuleppas, Mari, olen monta monituista kertaa aikonut sinulta kysyä muuatta asiaa, mutta aina hetken tultua en ole voinut sitä tehdä. Nyt tahdon kuitenkin puhua vapaasti ja avoimesti. Sano, kultaseni, tiedätkö todellakin, millaista elämää miehesi oikeastaan viettää. Vai oletko tosiaankin sokea ja kuuro tässä suhteessa? Sano suoraan, Mari, kuinka on?
— Puhukaamme jostain muusta, Elli!
— Tietystikin! Sitä saattoi odottaa. Mutta kun nyt olen istunut tähän rinnallesi, en aio päästää sinua niin vähällä, vaan kerron ensinnäkin koko joukon tapauksia ja asioita. Etkö sitäkään tiedä, että Kaarlon parhaimmat seuraveikotkin jo kohauttavat olkapäitään hänen inhoittavalle huvittelulleen? Mutta sinä — sinä kärsit kaiken niin alttiisti, sinä. Vaan se ei käy ajanpitkään päinsä — etkö sitä käsitä, Mari? Kaikki tulee päivä päivältä pahemmaksi — vaikka minusta asemasi ei voi enää sen tukalammaksi tulla kuin se nyt on. Sinä kukistut yhä enemmän ja enemmän alakuloisuuteesi. Ja sitte nuo alituiset riidat hänen omaistensa kanssa. Nekin ovat sietämättömiä. Sanoppas oletko milloinkaan puhunut oikein vakavasti Kaarlon kanssa ja koettanut vetää häntä pois tuosta irstailevasta elämästä, oletko?
— Alussa tein sitä useinkin, mutta hän ei silloin koskaan tahtonut minua kuulla. Olin joskus vallan epätoivoinen, mutta silloin näytti kuin olisi hänen muutoin hyvä sydämensä jäätynyt. Hän meni kuitenkin. Nyt en ole enää pitkään aikaan koettanutkaan häntä pidättää — eihän se kuitenkaan maksaisi vaivaa.
— Mutta, Mari, nyt en ymmärrä sinua. — Rouva Fraenkelin ääni oli oikein ankara. — Kuinka voit kärsiä sellaista? En ainakaan minä voisi, en millään ehdolla.