— Mitä minun pitäisi tehdä?
— Mitä sinun pitäisi tehdä — pyh! Ei sellaista vaan nykyajan nainen kestä eikä kärsi. Avioero on luonnollinen seuraus siitä ja silloin vapaudut elinkautisesta kidutuksesta.
Maria hypähti ylös.
— Mutta tarkoitatko mitä sanot? Voiko se olla mahdollista?
— On se. — Ellen Fraenkel nyökäytti päällään. — Sinunhan ei tarvitse poistua ainaiseksi, mutta ole esimerkiksi vuosi Norlannissa, niin ehkäpä Kaarlo havahtuu järkiinsä.
— Oi, se ei auttaisi mitään… Tulla takaisin jälleen! Ja luuletko Askerin perheen sallivan sitä — ei koskaan! Eikä Kaarlo liioin. He eivät koskaan enää tahtoisi nähdä minua silmiensä edessä.
— Vai, niin — vai ei hänkään! Rouva Fraenkelin äänessä oli katkeruutta ja ivaa.
— Mutta Elli, minne minä matkustaisin? Eihän minulla ole ketään — ei ketään koko maailmassa. Oi… ei! Sinä saatat minut vain suurempaan epätoivoon.
— Matkusta rouva Bohrmanin luo ja asetu sinne. Minä kyllä autan sinua matkavalmistuksissa, jos suinkin voin. Olen jo kauvan ollut pahoillani kohtalosi kovuudesta. Minä voin kirjoittaa hänelle — hän tulee siitä niin iloiseksi — ja siten teen sinulle palveluksen. Sinulla on nyt hyvä tilaisuus lievittää hänen hellän sydämensä pohjatonta murhetta. Sano, kultaseni, etkö tahdo!
— En, Elli, en, minä en voi! Älä johdata minua kiusaukseen! — sanoi
Maria läähättäen.