— Oi, en, en, en tahdo mitään houkuttelun paulaa eteesi virittää. Saat toimia vapaan tahtosi jälkeen. Mutta jos sinulle joskus käy sietämättömäksi elää jos et voi kestää kauvemmin… niin en tahtoisi saada sanomattomaksi sitä mikä nyt on sanottu; siksi sen tein. Ja minä tahdoinkin vaan puhua kanssasi, mutta mitä tapahtuneekin sinulle, olen aina oleva uskollisin ystäväsi. Paina mieleesi se!
— Kiitos, kiitos! — Maria ei voinut muuta. Luonnottomilla ponnistuksilla oli hän pysytelleinyt tyynenä, vaikka sydän vuoti verta kaiken sen johdosta, mitä hän oli kuullut. Hän nousi ja puristi jäähyväisiksi rouva Fraenkelin kättä.
Heidän salin läpi mennessään eteiseen vei upseerinrouva ystävättärensä erään ikkunan luo ja osoitti korkeaa kivirakennusta kadun vastapäisellä puolella.
— Tuossa talossa asuu muuan vaaleaverinen kaunotar, jota miehesi rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on vuokrannut tälle kesälintuselleen komean asunnon ja täyttää muuten hänen joka ainoan toivomuksensa. Nainen puolestaan hallitsee Kaarlon täydellisesti. Kun miehesi äskettäin osti sinulle sen komean boan, josta olit iloinen kuin lapsi, osti hän samalla kertaa hänelle samanlaisen ja sillä hän ylpeilee kaupungilla. Tästä kaikesta puhuvat tuttavanne yleiseen. Eikö se ole kauheaa? Olen kerran nähnyt Kaarlon menevän sinne ja se sai koko olentoni kiehumaan. Niin katala menettely ei saisi rankaisematta jatkua.
Maria katseli lapsuudenystäväänsä kummallisesti.
— Oliko hän vaalea, sanoitko niin? Sitte tiedän… — Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka keväällä putosi Kaarlon taskukirjasta.
— Oli aivan vaalea… ja vaalea hyvin kiharainen tukka…
— Hyvästi, Elli, ja kiitos tästä illasta! — Maria lähti suudeltuaan pikku rouvan kättä.
— Hyvästi, Maria, ja käy pian jälleen täällä. Tule milloin vaan tahdot.
Ja… muista, mitä olen sanonut.
10.