— Talvi on taasen mennyt ja tullut kevät. Humlegårdin ruohokentät välkkyvät sammetinhienona ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla. Maria istui pianon ääressä ja soitti valittavaa, surumiellistä säveltä. Hän oli kevään tultua ehkä hieman virkistynyt, mutta muuten koko hänen olentonsa oli sama kuin pitkin mennyttä suurten sydänsurujen talvea, sama haihtumaton surumielisyys oli häneen leimansa painanut. Hänen ja miehensä välinen suhde oli koko talven ollut vieras ja entistä enemmän he olivat erillään toisistaan.
Tänään Kaarlo tuli oikein reippaana ja iloisena kotiin.
— Tiedätkö, Mari, minun täytyy heti lähteä pitkälle matkalle. Tirehtööri kysyi tänään, tahtoisinko yhtiön laskuun matkustaa Suomeen muutamissa asioissa. Viivyn siellä jonkun viikon. Matkatoverikseni saan insinööri Wahlmanin, joka äskettäin on saanut paikan Helsingissä. Siitä tulee peijakkaan hauska matka.
Kaarlo ei huomannut, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Mariaan. Se oli odottamatonta… Hän pelkäsi kiusauksen suuruutta, jos jäisin yksin Tukholmaan. Hän pelkäsi tekevänsä Ellen Fraenkelin ehdotuksen mukaan ja sitä hän ei tahtoisi… Mutta samalla muisti hän, mitä Anny Bahr oli ennustanut vuosi takaperin. Se aika alkaa lähestyä. Jos se oli määrätty tapahtuvaksi niin se tulisi tapahtumaan kaikesta huolimatta. Vuoden kuluessa — oli Anny Bahr sanonut. — — Mariaa vapisutti.
— Oh, ei -— ei! Kaarlo, älä lähde, etkös! Minusta on niin ikävää olla yksin, pyyteli hän ja siirtyi lähemmäksi miestään.
Kaarlo tutkien katseli vaimoaan; tämän pyyntö sai hänet iloiseksi ja tyyneksi. Maria pyytää häntä jäämään — siis lähteä! Hän saa olla varma vaimonsa uskollisuudesta.
— Mitä tarkoitat, Maria kulta?
— Oi, älä matkusta, jää nyt kotiin, kun pyydän — jää minun tähteni!
— Miten voit tuollaista pyytää? Ole nyt järkevä! Mitä ne yhtiössäkin sanoisivat. Olisipa se kaunista.
— Voisithan helposti saada jonkun toisen matkalle.