— Voisin kyllä, rakas lapsi, mutta näetkö, kun minun velvollisuuteni on matkustaa, en tahdo sitä lyödä laimin.
Siihen se jäi.
Ja seuraavana päivänä Maria järjesteli tavaroita hänen matkalaukkuunsa.
Kun Kaarlo tuli päivälliselle, pyysi Maria häntä uudelleen jäämään kotia, häntä muuten niin peloitti ja oli niin ikävä, sanoi hän. Mutta Kaarlo löi kaiken leikiksi ja sanoi että yhtä ikävä hänelläkin oli keväällä kun Maria lähti saaristoon, eikä hän aio ollakaan poissa kuin pari viikkoa, vaikka Maria olikin koko kesän.
Seuraavana päivänä, kun Marian piti lähteä miestään saattamaan laivasillalle, kysyi hän Emmyltä, eikö tämä tahtoisi tulla mukaan. Ei, hän ei viitsinyt. Mutta vasten luuloa Agnes tarjoutui matkaan. Maria oli iloinen kun sai seuraa, häntä oli kovin peloittanut yksin lähteä. Ja kun nyt höyrylaiva erkani rannasta, tunsi hän selvästi näkevänsä viimeisen kerran Kaarlon kasvot. Hän liehutti liinaansa, kunnes laiva katosi saarten taa. Silmät kosteina kääntyi hän sitte Agnesin rinnalla kotiinpäin. He kävelivät melkein äänettöminä. Maria pisti kätensä neitosen kainaloon.
— Sano, Agnes, miksi sinäkin olet suuttunut minuun? Jos vasten tahtoani milloin olen tuottanut sinulle mielipahaa, niin anna anteeksi ja ollaan taas niinkuin ennen.
— Minä annan niin mielelläni anteeksi, mutta ei enää kaikki tule niinkuin oli ennen.
Agnesin äänessä oli sointu, joka sai Marian vavahtamaan ja vaikenemaan.
Hän ei tahtonut kysyä enempää.
Tätä seuraavan viikon Maria oli miltei alituiseen sisällä; hän pelkäsi mennä ulos, pelkäsi kohtaavansa Erikin Mutta käydessä kerran illan kovin ikäväksi päätti hän pistäytyä Ellen Fraenkelin luona. Nopein hermostunein askelin meni hän Stuure- ja Kaarlenkatuja pitkin Braahenkadulle. Ellen kuultuaan hänen äänensä eteisessä tuli iloisena vastaan.
— Tuletpa vihdoinkin, Mari, olen koko viikon vartonut! Missä olet ollut sittenkuin miehesi lähti?