— Hän on oivallinen ja voimakas luonne, hyvä ja lämminsydäminen sielu, sanoi hän. — Kerran elämässään on hän tehnyt suuren vääryyden itseään ja minua kohtaan, mutta olen antanut sen anteeksi jo kauvan sitte. Hän on muuten erehdyksestään kärsinyt vielä enemmän kuin minä. Hän elää nyt vain unohtaakseen ja saadakseen kerran sovitetuksi, mitä on rikkonut ymmärtämättömyydessään minua — ei, meitä molempia kohtaan. Hän ei usko voivansa rauhassa kuolla, ellei sitä ennen saa kuulla teidän olevan onnellinen; hän on saanut tietoja teidän onnettomista perhesuhteistanne.
Tuomari Bohrman puhui tyynellä, hillityllä äänellä, mutta kaikesta saattoi päättää, miten pohjalla kuohui.
— On helppoa tehdä jotakin, mitä sitte saa koko elämänsä ajan katua, jatkoi hän samalla matalalla äänellä. — Minusta tuntuu kuin mamman kuorma kävisi aina raskaammaksi, mitä enemmän hän lähenee hautaa. Etenkin muuatta kohtausta puutarhassa teidän kansanne katuu hän yötä ja päivää saamatta sitä mielestään pois. Hän ei voi unohtaa… Erik Bohrman otti povitaskustaan erään kirjeen.
— Tahdotteko lukea tämän. Sain sen eilen.
Maria otti kirjeen ja luki. Kyyneltyvien silmien kiitäessä rivi riviltä pakkausi veri hänen poskilleen. "Poikani", oli siinä, "jos tietäisit, kuinka paljon minä kärsin muistellessani sitä hetkeä, jolloin sanoin hänelle, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ettei teidän liitostanne tule mitään.
"Oi, miten saattoikaan äidinsydämeni ja mieleni olla niin itsekäs, että riistämällä hänet sinulta riistin elämäsi onnen ja sen sijaan kohotin huulillesi katkeran kalkin! — En olisi tahtonut sinua ottamaan puolisoksesi isäsi edesmenneen vihamiehen tytärtä — ajattelin kaikkia niitä ristiriitoja, mitä olisi seurannut menettelystäsi. Oi, mikä lyhytnäköinen olento olin! Ei mihinkään voi verrata niitä ristiriitoja ja mielentuskia, joita me molemmat olemme saaneet näinä vuosina tuntea ollessamme puhumatta hänestä — rakastetustasi. Oi, eipä paljon puutu, etten itke verisiä kyyneleitä muistellessani tätä kaikkea! Mutta mitä auttavat katumus ja kyyneleet, ellei minulle kerran suoda tilaisuutta sovittaa, mitä ymmärtämättömyydessäni ole rikkonut."
Ja toisessa paikassa seisoi: "Olen usein kuullut puhuttavan, miten onnettomiin suhteisiin Maria on joutunut. Ja silloin on aina kun ilma kieltäysi tulemasta keuhkoihini ja rintaani ahdistaa. Sillä minähän se alkujaan olen syypäänä kaikkeen tähän. Viestit kertovat, että hän vähitellen päivä päivältä kuihtuu ja vetäytyy elämän vilkkaudesta pois. Jos hän kuolee ennemmin kuin minä, niin tuskin saan omaltatunnoltani pois tunnetta, että minä olen osallinen hänen kuolemaansa. Oi, poikani, ainoa lapseni, uskallatko ja voitko antaa minulle toivon kipinän, että kerran voin sovittaa, mitä häntä kohtaan olen rikkonut? En muuten luule voivani rauhassa kuolla. Tiedänhän, että sinä olet antanut minulle kaiken anteeksi mutta elämäni tähden täytyy minun hänenkin omasta suustaan kuulla rauhoittava, lohduttava sana ja minun täytyy kerran tuntea hänen kätensä sovittava puristus.
"Ellen Fraenkel on kirjoittanut minulle koko joukon asioita, ennen kaikkea ne, joista kirjeessäsi mainitsit. Kun kesällä kuulin puhuttavan Marian onnettomuudesta, lähetin terveisiä hänelle ja pyysin saattamaan tiedoksi, että minun luokseni hän olisi sydämellisesti tervetullut, ellei hän nimittäin voisi välttää sitä onnetonta hetkeä, jolloin ei luule voivansa pitemmältä kestää sietämättömiä suhteitaan miehensä kanssa. Äskettäin kuulin kerrottavan, että se hetki lähestyy — — — En tiedä, josko Ellen Fraenkel on vienyt terveiseni sellaisinaan perille ja pyydän sen vuoksi sinua puhumaan hänelle. Pyydä häntä niin kuin minä itsekin tahtoisin pyytää pakenemaan äidilliseen helmaani, joka kaihoten vartoo häntä! Sano hänelle, että jos hän tulee ja antaa kaikki anteeksi, niin lahjoittaa hän rauhan vanhalle naiselle, joka jo horjuen seisoo haudan partaalla — onhan se melkein viimeinen palvelus kuolevalle! — — —"
Maria kumartui peittääkseen tulipunaisen hehteen otsaltaan, poskiltaan ja kaulaltaan. Erik oli äänetönnä katsellut häntä, mutta nyt hän nousi ja painoi Marian pään rintaansa vasten silitellen rauhoittavalla kädellä hänen otsaansa ja poskiaan.
Rouva Fraenkelin vähää myöhemmin tullessa huoneeseen istuivat Maria ja Erik vastatuksin pöydän luona ja heidän katseensa puhuivat enemmän kuin sanat. Ne puhuivat odotusta ja toivoa. Pitkä oli aika vierähtävä, ennenkuin he tämän jälkeen tulisivat näkemään toisensa, mutta sitte ei heidän enää koskaan tarvitsekaan erota.