9.
Kaivattu kesä oli viimein tullut, tullut heloittavana, kirkkaana ja kukkeana.
Iloisesti kajahtivat laitumella karjan kellot. Tyttö tunturimajassa pisti lauluksi, toinen lypsylle lähtien vastasi.
Tunturi raikui elämäniloisia ääniä.
Laaksoissa kulki maamies hyräillen ja hyvillä mielin. Toivon työtä hän teki, ja toivon toverina oli ilo.
Talven pimeys muistui mieleen vain tehdäkseen kesän riemut sitä rikkaammiksi.
Thorsgaardissakin laulettiin toivon laulua. Margit sitä siellä lauloi, lauloi siksi, ettei voinut olla laulamatta, lauloi huolimatta siitä kuunteliko kukaan vai ei.
Birgitte ei ainakaan kuunnellut. Hän oli selästään yhtä suora ja tehtävissään yhtä täsmällinen, riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi, valoisa vai pimeä päivä. Hän ei kaivannut toivon laulua eikä sitä kuunnellut. Hän täytti vain tehtävänsä.
Mutta Margitia ei mikään voinut estää laulamasta, sen ymmärsi Salme. Siksi hän hymyili, vaikka itsekseen ajatteli, että Birgitte oli valinnut viisaammin.
Parempi on täyttää tehtävänsä kuin laulaa toivon laulua. Laulu voi päättyä pettymykseen, tehtävän täyttämistä seuraa tyydytys. Hän oli kokenut kumpiakin. Siksi hän sen tiesi.