Hänkin oli Margitin tavoin laulanut, oli alkanut uudelleen, kun sävel katkesi, oli uskonut, että tottapa kerran oppii, tottapa kerran lujittuvat toivon säikeet, niin etteivät enää katkea, lujittuvat kestäviksi, kannattaviksi ja säteilevät kirkkaampina kuin auringon välke tunturin rinteillä.
Mutta hänen työnsä oli ollut Sisyfuksen taistelua. Se oli kuluttanut hänen voimansa, tehnyt punoittavan posken kalpeaksi, laihduttanut läpikuultavaksi valkean käden ja saanut silmät painumaan syvälle. Sentähden hän oli valinnut Birgitten osan. Hän ei enää laulanut toivon laulua. Hän vain täytti tehtävänsä.
Paljo ei noita tehtäviä ollut, joskaan hän ei enää ollut vieraisilla
Thorsgaardissa. Mutta paljoon ei hänen voimansa olisikaan riittäneet.
Hän oli käynyt kumman heikoksi.
Oltuaan kauan heikkona, hän kerran äkkiä sairastui kuumeeseen. Holger säikähti, haetti lääkärin Kristiaaniasta asti ja istui itse yöt päivät vuoteen ääressä. Mutta sitte kuume lakkasi. Lääkäri ei huomannut mitään erityistä taudin syytä eikä antanut mitään erityisiä määräyksiä. Täytyi vain toivoa ja odottaa. Ehkä voimat vähitellen palaisivat.
Holger rauhoittui. Eihän hän sille mitään voinut, että kuume palasi ja että Salme pienestäkin ponnistuksesta pyörtyi. Täytyi vain toivoa ja odottaa — ja sitä tehden oli hän työssä aamusta iltaan.
Mutta Salme ei toivonut eikä odottanut, sillä hän ei jaksanut. Hän jätti sen Holgerille. Hän koetti vain pitää huolta pikku tehtävistään, katsoa, ettei kukkia puuttunut Holgerin työpöydältä ja että puutarha antoi parhaansa kodin kaunistukseksi. Puutarhassa käynti, levähtäminen sireenipuistikossa ja puheluhetki puutarhurin kanssa kuuluivat myös hänen päiväohjelmaansa, samoin käynti Jensin ja liinakkojen luona.
Mieluisin lepopaikka oli Salmella sentään Thorsgaardin läheisyydessä, metsikön laidassa sijaitseva mäen törmä, jossa kuusten juurella oli suuria kiviä ja sinne tänne asetettuja penkkejä.
Törmän alapuolella oli nurmettunut, tasainen kenttä, kerrassaan mainio pallonlyöntiä ja muuta hauskuutta varten.
Salme oli huomannut paikan vasta kevättalvella, kun tuli paljo olleeksi yksin. Ensi kertaa hänen siellä levähtäessään oli vielä lunta maassa, ja kenttä oli tyhjänä. Mutta kun hän toisen kerran tuli sinne, havumetsän tuoksua hengittämään, juosta lorisivat kevätpurot mäen rinnettä pitkin, ja lapsiparvi pyöri kentällä iloisena kuin karsinasta laskettu lauma.
Leikkijöille tuli kiire, kun näkivät rouvan. Mutta hän sai heidät pysäytetyiksi. Juuri heidän seuraansa hän kaipasi. He eivät saaneet poistua. Heidän piti leikkiä eikä välittää hänestä ensinkään. Silloin vasta oli hänelläkin hauska.