Ensin oltiin ujoja. Seisoskeltiin jäykkinä, töllisteltiin ja arveltiin. Mutta sitte rohkein alkoi leikin uudelleen, ja vähitellen unhottivat toisetkin ujoutensa.
Leikkijät tottuivat pian Salmen seuraan. Kieli ei enää haitannut tutustumista eikä arkuuskaan. He ymmärsivät häntä ja hän heitä. Leikkiminen oli hauskinta silloin, kun hän istui mäen rinteellä, ja katsein seurasi heitä lohduttaen, kun suruja sattui, hymyillen, ilon kohotessa korkeimmilleen.
Äiditkin tulivat joskus kentälle. Kun aamuaskareet olivat tehdyt, päivällisruoka liedellä porisi ja nuorin kätkyessä heräsi nukkumasta, nosti äiti sen käsivarrelleen ja läksi pienokaisineen päivää paistattamaan aurinkoiselle kuusikon rinteelle. Lasten leikkiessä istahti silloin äiti juttelemaan rouvan kanssa, istahti ensin arasti penkin päähän, tuskin uskaltaen näyttää pienokaistaan, mutta toisen kerran jo tuttavallisesti lähelle asettuen ja kohta kertoen, mitä lapselle kuului, miten monta hammasta oli tulossa ja miten jo yritti konttaamaan.
— Lasta rouva ikävöi, sanoivat vaimot keskenään. — Miksi ei Jumala heille lapsia siunanne?
Toiset uskoivat rouvan ikävöivän kotimaataan. Suomestahan hän heille aina puhui, nyt, kun olivat tutuiksi tulleet. Hän kertoi, minkälaiset maat oli siellä, millaiset tavat ja minkälaista köyhän kansan elämä. Eikä hänen katseensa koskaan niin kirkkaasti loistanut eikä säteilleet hänen silmänsä niinkuin sellaisina hetkinä.
— Noin mekin ehkä ajattelisimme, jos meidät täältä tunturilaaksosta vietäisiin vieraalle maalle, sanoivat vaimot keskenään. Ja kotiaskareet kävivät kepeämmiksi ja elämä tuntui rattoisammalta vaan siitä ilosta, että saivat asua rauhassa laaksossa, jossa olivat syntyneet ja kasvaneet.
Mutta Salme istui yksin penkillä ja katseli lasten leikkiä. Hänestä oli vuosikausia kulunut siitä, kun hänet kotoisesta maaperästä tänne siirrettiin. Vuosia oli jo siitäkin, jolloin hän oli lasta toivonut.
Se oli silloin ensimäisenä, onnellisena kesänä, niin, — — viime kesänä, jolloin tunturikukat imivät hehkua auringon säteistä, metsän vihreys oli mehevimmillään, ja päivän suutelot polttivat punoittaviksi posket ja hehkua huulille.
Silloin hän toivoi ja iloitsi, sillä pelkkä ajatuskin oli jo riemua. Ja hän näki pienokaisen, jolla oli Holgerin silmäin sineä, Holgerin voimaa, Holgerin viisautta, Holgerin sydämen suurta jaloutta.
Mutta kun sitte syksytuulet ulvoivat laaksossa ja vihuri temmelsi tunturilla, kun halla tappoi kukkaset ja hanki ne hautasi, silloin lakkasi Salme toivomasta. Hän oli kuullut epäsointujen särähtävän. Hän ei tahtonut lasta kärsimään niistä, ei pienokaista elämän viluissa värisemään.