Hän luuli kokonaan lakanneensa toivomasta. Mutta toivo heräsi uudelleen.
Se tapahtui Holgerin ja Salmen Hamarissa käynnin jälkeen, kun kotielämä Thorsgaardissa taas jonkun aikaa oli sopusointuista ja onnellista. Silloin Salmekin taas rupesi ajattelemaan, että kunpa sentään tulisi Thorsgaardiinkin pieni lepertelevä lapsi. Nyt uskalsi hän sitä toivoa, sillä olivathan Holger ja hän oppineet sirpaleista ehyttä rakentamaan. Totta lapsikin siitä saisi voimaa, totta kestäisi vilut ja sovittaisi epäsoinnut. Elävä yhdysside hänestä tulisi, jonka avulla tunturihonka ja metsän kukka oppisivat täydellisesti toisiaan ymmärtämään.
Salme kävi tätä ajatellessaan rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän ei huomannut Holgerin kiivastumista eikä ollut milläänkään, vaikka ei päiviin saanut ystävällistä sanaakaan. Hän tiesi, että Holger oli semmoinen. Eihän hän voinut luontoaan muuttaa. Kaikki hänessä oli — näennäisesti ainakin — hetkellistä. Kun hän teki työtä ja innostui siihen, unohti hän unen ja ravinnon. Päätettyään levätä, lepäsi hän, eikä välittänyt, vaikka saha olisi seisahtunut tai miehet pellolla tehneet lakon.
Yksin shakkipeliinkin nähden, joka kuitenkin oli hänen suuri intohimonsa, oli hän yhtä vaihteleva. Ihmekö, jos Salme sai samaa kokea. Ihmekö, jos Holgerin rakkaus toisinaan paloi polttavana liekkinä, toisinaan näytti sammuneen.
— Tunturi-honka soittaa monta säveltä, ajatteli Salme. Se näkee paljo, kuulee paljo ja se laulaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. Se ei välitä siitä, onko sen laulu toisille mieluista vai ei, itkeekö kukkanen mättäällä vai iloitseeko. Se vain noudattaa luontoaan. Mutta sama honka se siltä on, vaikka monta säveltä soittaa, monta laulua laulaa, sama voimakas, murtumaton honka, jonka juuret ovat syvälle maaperään työntäytyneet, jonka latva kohoaa korkealle ja jonka runko on niin suora ja solakka, että ohikulkijat ihaillen jäävät katsomaan.
Salme toisti tätä usein itselleen. Hän koetti muistaa, että se Holger, jota hän kerran tuntureilla oli oppinut rakastamaan ja jonka kuormaa hän oli luvannut kantaa, nytkin kulki hänen rinnallaan. Hän ei ollut niin virheetön, niin täydellinen, ei edes niin jalo, kuin miksi Salme silloin luuli, mutta hän oli sama rakastava ja rakkautta tarvitseva Holger.
Kun Salme muisti tätä, sai hän uutta voimaa koettaakseen täyttää tehtävänsä, mutta hän tunsi, että se kysyi taistelua ja ponnistusta, ja ponnistukset kuluttivat sekä sielun että ruumiin voimia. Sentähden hän taas ajaksi lakkasi lasta toivomasta. Mitäpä hän lapsella, — ajatteli hän itsekseen —, hän, semmoinen raukka, joka ei jaksanut sen paremmin selviytyä elämän ristiriidoissa.
Syksyn tullen kävi Salme yhä heikommaksi. Hänen täytyi enimmäkseen maata.
Lääkäri ei voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. Hän ehdotti matkaa Suomeen. Mutta kun Holger puhui asiasta Salmelle, säikähti tämä. Kotiin hän ei tahtonut, ei millään ehdolla. Hän kauhistui jo ajatellessaan matkaa. Näin kaukana ollen saattoi hän valheita sommittelematta antaa äidin elää uskossa, että ensimäisiä onnen aikoja yhä kesti, mutta siellä, — siellä se olisi mahdotonta.
— Hän ei tahdo jättää minua, sanoi Holger lääkärille. — Kun saan aikaa, menemme yhdessä.