Sairastaessaan rupesi Salme kirjoittelemaan.
Kun hän oli maannut tuntikausia ja ajatukset kävivät liika raskaiksi, nousi hän ja asettui kirjoittamaan.
Ensikertaa sitä tehdessään aikoi hän ruveta pitämään päiväkirjaa. Hän alkoi kooten, mitä sinä hetkenä tunsi:
— Kappaleen olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen, mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.
Miksi?
Onko siihen syynä suruni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen — tahtoisin sanoa — tappava rikkaus.
Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi, miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on, sinun syysi. — Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.
Sellaista oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys, sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli. Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.
Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut, vai mistä? En tiedä. Mutta totta se ainakin on. Kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä ja pikkumaista se ei ainakaan ole.
Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän, — sinua siunaan. Niinkö?