— Lakkaa! Holger seisoi kynnyksellä.
Salme kavahti tuolilta. Ovi oli jo painunut kiinni ja Holger vetäytynyt omaan huoneeseensa. Mutta Salme ei voinut jättää häntä. Hän raotti ovea.
Paikka pöydän ääressä oli tyhjänä, samoin leponurkka. Holger oli heittäytynyt pitkäkseen sohvalle kasvot seinään päin.
Salme meni sisään. — Holger, sanoi hän, laskien kätensä Holgerin otsalle.
Käsi sysättiin syrjään. — Minä en kaipaa kuiskailua enkä sivellyksiä.
Salme poistui hiljaa. — Rakas, rakas Holger raukka, miten hän kärsii, kun ei sydän jaksanut ottaa vastaan osanottoa, vaikka sitä janosi ja pyysi!
He eivät sinä iltana puhuneet mitään toisilleen. Mutta kun Holger seuraavana aamuna tuli huoneeseensa, oli kristallimaljakossa hänen työpöydällään kaksi tumman punaista hehkuvaa ruusua. Paperiliuska oli siinä vieressä, ei täsmällisesti sinne asetettuna, vaan kuin olisi se siihen itsestään pudonnut.
Holger näki, että siihen oli lyijykynällä jotain kirjoitettu. Käsiala oli Salmen, mutta kieli oli Norjan kieltä.
Hän luki:
Mit bankende Hjerte… Aa, var det blot den rødeste Rose, du, hvis Duft kunde gøre dit Hjærte godt! Jeg bröd den i samme Nu. Saa bad jeg dig baere ved Hjærtet min Rose, mens Dagen led — dér, hvor Livet har smertet og Mærker af Døden sved…