Og kunde den skælvende drysse sit Blad paa hvert eneste Saar, og kunde den bristende kysse det Sted, hvor dit Hjærte slaar — — aa, Lykkens Fylde den fristed, min sorgtunge Rose rød! Et döende Liv den misted og vandt en levende Død.
Sinä päivänä ei Holger vielä voinut Salmelle mitään sanoa, mutta hän oli hiljainen ja lempeä käytöksessään. Salme huomasi sen kaikesta.
Toisen päivän iltana, kun he sattuivat saliin kahden, veti hän Salmen äkkiä puoleensa.
— Lapsi, lapsi, sano, etkö sinä kadu?
— Kadu? Salme ei voinut ensi hetkenä käsittääkään.
— Niin, kadu, toisti Holger tuska joka äänen väreessä ja kärsimyksen syvät vaot kasvoillaan.
Silloin Salme ymmärsi. — Kiitän, sanoi hän, kiitän enemmän kuin koskaan ennen, että otit rinnallesi kulkemaan.
* * * * *
Senjälkeen oli kuorma keveämpi molemmille. Toinen uskalsi osanottoaan näyttää, toinen jaksoi ottaa vastaan.
Salme tunsi voimiensa kasvavan vain siitä tiedosta, että Holger häntä tarvitsi. Ja kun ne pettivät, kun hänen täytyi maata ja levätä, ei hän enää peljännyt yksinäisyyttä. Hän lepäsi, jaksaakseen paremmin kantaa Holgerin kuormaa. Siksi ei toimettomuus toimettomuudelta tuntunut.