Hän tuijotti eteensä, kun oli kirjoittanut sanat paperille. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mistä tulivat nuo sanat, mistä tuo sovittava, lohdullinen loppusäe? Oliko se vain tyhjää puhetta, koruksi sinne pistetty, jott'ei elämän räikeä lohduttomuus silmiin pistäisi? Vai mistä se oli sinne tullut?
Hän katsoi miettivänä eteensä, katsein seuraten suurta valkolainetta, joka häikäisevän puhtaana ja hienona kuin huntu syöksyi yli särmäisien paasien.
Ei, korupuhetta se ei ollut. Hän tiesi, että löytyi niitä, jotka tunsivat tuon siunatun rauhan maan. Hän tiesi, että he olivat vahvat taistelussa ja murtumattomat murheessa, sillä sydän sai voimaa tuosta rauhan maasta. Mutta häneltä se oli unohtunut surujen helteessä. Hän oli astunut jalkansa verille ja sydämensä sairaaksi. Hän oli kärsinyt itse, ja kärsinyt Holgerin kanssa eikä ollut hän lohdutuksen pisaraakaan saanut maistaa.
Samassa kuuli hän rattaitten räminää. — Holger! Hän kavahti pystyyn.
Mutta ajaja olikin vieras.
Vaan Salme ei enää voinut istuutua. Noustessaan ja tähystäessään tietä pitkin oli hän sattunut näkemään läheisen myllyrakennuksen tien polvekkeessa. Samassa hän muisti, mikä mylly se oli ja ketä siellä asui. Se toi yhtäkkiä hänen mieleensä ensimäisen illan, minkä hän oli viettänyt tuntureilla. Hän näki itsensä istumassa kepeillä norjalaisilla rattailla, näki hitaasti juosta hölkyttelevän hevosen ja pienen kyytipojan, joka kalpeana kasvoiltaan ja pelokkaasti ohjasten periä puristellen, kertoi entisaikojen tapahtumista, murhaajan hirmutöistä, uhrista, joka koskeen upotettiin ja hengestä, joka rauhaa saamatta laakson pohjalla öisin liikkui.
Ei, — täällä hän ei tahtonut odottaa Holgeria.
Hän rupesi hitaasti astumaan kotiin päin. Mutta vasta lähellä kotia saavutti Holger hänet.
— Olitko vastassa? — Ääni oli iloinen.
— Olin. Mutta viivyit niin kauan. — Hän nousi rattaille. — Minun tulee sinua niin ikävä aina kun olet poissa.
— Rakkaani! Minun tulee hyvä olla, kunhan näen sinut.