Hän napautti liinakkoa ohjaksilla. — Tiedätkö, jatkoi hän sitte, minä odotan tietoja Vidarilta.
— Niitähän me jo kauan olemme odottaneet.
— Mutta nyt ne tulevat. Minä tunnen sen. Näin yöllä unta hänestä.
— Kunhan eivät olisi huonoja, oli Salme vähällä sanoa. Mutta hän säikähti ajatustaan samassa kun se syntyi. — Ehkä hän tulee pian, sanoi hän ainoastaan.
Holger huokasi. — Helpompi on hänen nyt muualla. Mutta tavata tahtoisin. Se olisi paras lääke.
Paras lääke! Holger parka, kyllä hän nyt tarvitsikin jotain, joka hänet repäisemällä vapauttaisi valtaan päässeistä tunteista ja tavallisista, kotoisten olojen herättämistä muistoista.
Suhde veljesten välillä mahtoi muuten olla oikein harvinainen. Salme muisti, mitä pieni kyytipoika oli hänelle siitä kertonut jo tuona ensimäisenä, ikimuistettavana iltana tuntureilla. Ja samanlaatuista hän senjälkeen oli kuullut paljo sekä Holgerilta itseltään että muilta talossa.
Kaikki näyttivät yleensä pitävän Vidarista. Hänestä puhuttaessa kävi Birgitte keittiössä lauhkeaksi ja Jens turvautui tavalliseen ilonilmaus-tapaansa. Hänestä ukkovanhukset puhelivat hyvillä mielin ja lapset lepertelivät iloisesti hänestä.
Salme itse oli usein ajatellut Vidaria. Hän oli toisinaan tuntenut, että he ymmärtäisivät toisiaan ehkä silloinkin, kun suhde Holgerin ja hänen välillään särkyi, toisinaan hän oli peljännyt, että Vidarin joka katse tuomitsevana häneen tähtäytyisi ja joka silmäys syyttäisi siitä, ettei hän Holgeria paremmin ymmärtänyt eikä paremmin voinut tehdä häntä onnelliseksi.
Nyt Salme ei muistanut näitä enää. Hän vain ikävöi — Holgerin tähden.