— Jouluksi hän tulee, sanoi Salmekin itsekseen. Mutta hän huokasi.
— Vai sinulta nyt Vidarin terveiset perittiin, sanoi Holger sinä iltana katkerasti.
— Jotta sinä saisit olla rauhassa. Sinä lepäsit.
— Ajatteletkohan muissa asioissa yhtä paljo, saanko levätä, vai ei?
— Koetan ainakin. — Salme ojensi hänelle leipälautasen.
Siihen puhe sillä kertaa katkesi. Mutta kun Salme hetken kuluttua alkoi puhella muusta, pani Holger merkille, että hänen äänensä oli tyyni ja levollinen, niinkuin ei pahaa sanaa olisi sanottu.
Samaa hän tästä puoleen usein sai ihmetellä. Salme oli kuin luontonsa muuttanut. Ei tuskan värähdystä kuulunut äänessä aiheettomasta nuhteesta, ei surun sumua näkynyt silmässä kovasta sanasta.
Ihmettelyä seurasi pian pelko. — Hän ei rakasta minua enää, ajatteli
Holger. — Hän liukuu luotani. Vidar on hänet vienyt.
Pelko teki Holgerin tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän näki milloin Salme oli sairaan, milloin terveen näköinen. Hän pani merkille, milloin hän sai kirjeitä ja mitä ne häneen vaikuttivat.
Hän huomasi nyt senkin, miten kokonaan hän ennen oli Salmen syrjäyttänyt. Välittämättä siitä, miten Salmen oli olla, oli hän tyytynyt, kunhan tiesi, että Salme oli olemassa häntä varten.