Että se oli rakkaus, joka oli saanut Salmen siitä kärsimään, sen hän nyt myöskin ymmärsi. Mutta siitä johtui tuo peloittava johtopäätös: nyt hän ei rakasta enää.
Holger olisi tahtonut puhua. Mutta mistä alkaa?
Hän koetti kerran, kun Salme sai pitkän kirjeen, saada aihetta siitä. — Taisit saada paljo hyvää, sanoi hän kuin ohimennen. — Saako kysyä mistä päin?
— Kristiaaniasta.
— Einarilta? — Epäluulo irvisti pelon takaa.
— Eikä. Eräältä ystävättäreltä siellä. Me tutustuimme Hampurin matkalla.
— Sinulla taitaa nykyään olla ystäviä niin ylen monta, ett'et enää minun seuraani kaipaakaan.
Salmen täytyi väkistenkin nauraa. — Mistä ihmeestä sinä sitä luulet?
— Siitä mitä näen. — Holger oli käynyt kalpeaksi ja hänen huulensa vavahtivat. — Se on sinulle yhdentekevää, onko minulla aikaa olla sinun kanssasi, vai ei, yhdentekevää, hyväilenkö vai hosunko sinua.
Salmea ei enää naurattanut. Omituinen, tyyni kirkkaus kasvoillaan ja katse kauaksi tähdättynä hän vastasi. — Entä jos sanoisin: Ei niin monta ystävää, ettei murhe murheelta tunnu, mutta yksi niin hyvä.