Tämä oli sentään liikaa! Näin häikäilemättömän ja häpeemättömän suoraanko Salme aikoi tunnustaa.
— Vai niin! — Pureva iva värisi sanoissa. — Kerrassaan mainiota!
Saanenko nimeä kysyä?
— Kristus.
Holger nähtävästi tyrmistyi. Sitte hän nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin pitkin lattiaa. Hän ei voinut puhua.
— Holger, jaksatko kuulla? — Salme laski kätensä hänen olalleen.
— Puhu! sanoi hän, painuen läheiselle tuolille.
— Se oli Hampurissa — sinä päivänä, jolloin moitit katsettani Vidariin. Minä ymmärsin, että olit mustasukkainen. Vidarkin sen huomasi. Hän tahtoi auttaa — koetti selittää — mainitsi, miten helposti ennen rakastuit. — Sinä et ollut minulle koskaan mitään sanonut. — Se ei ollut itse asia, mutta se että olit pettänyt — vaatinut minua puhumaan ja itse vaijennut.
Silloin kohotti Holger päänsä. — Etkö ymmärrä miksi?
Salme pudisti päätään. — Anna minun kertoa. Minä olin niin epätoivoinen. Harhailin satamassa. Laineet kutsuivat laulaen, kiehtoivat, lupasivat lepoa ja lievitystä. Silloin äiti otti minua kädestä. "Tässä on Hän, joka voi sinua auttaa, kärsimysten mies, tuskien tuttava, kiusattu kaikissa niinkuin mekin." Silloin näin valon etäällä tuikkivan, mutta en jaksanut mennä lähemmä. Minä olin murtunut.
— Salme, Salme! Etkö ymmärrä, miksi vaikenin? Kaikki, mitä ennen olin tuntenut, oli niin mitätöntä sen rinnalla, mitä sinä sait.