— Anna minun puhua, pyysi Salme hiljaa. — Laivassa tutustuin Ågot'iin. Hän oli se mustapukuinen nainen, jonka kanssa puhelin. Hän oli onneton ja epätoivoinen, hän tuli tahtomattani tielleni, surullaan vaatimalla vaatien minua auttamaan. Silloin ymmärsin, ettei mikään elämässä ole tarkoituksetonta. Kristus oli pelastanut sieluni kuoleman kauhuista, mutta ei sitä varten, että jatkaisin entistä elämääni onnea etsien ja tavoitellen. Hän mursi ajallisen onneni, jotta oppisin ijäistä etsimään. Hän antoi ajallisen toivon kuollessa ijäisen syttyä sydämessä. Ja sitte — sitte antoi hän minulle silmät nähdäkseni, miten veljet ja sisaret ympärilläni kärsivät, ja hän antoi sydämen rakastaakseni heitä kaikkia. Kristus on tehnyt sydämeni onnelliseksi; siksi eivät ajan ristiriidat rauhaani riko.
— Ja siksikö olet minusta niin etäällä? — Holger tapaili Salmen kättä. Hän vapisi. Se mikä siirtyi etäälle ja saavuttamattomaksi, oli nyt kallisarvoisempaa kuin koskaan ennen.
— Olenko etäällä, enkö entistä lähempänä? Nyt jaksan rinnallasi kulkea.
— Siksi, että olen sinulle veli veljien joukossa.
— Siksi, että sinua rakastan.
— Niinkuin rakastat kaikkia muita?
— Älä kysy. Minä en vielä itsekään ymmärrä. Muista, että vasta opettelen.
— Sano vain, että rakastat minua. — Holger tunsi ikävän kasvavan kiihkeän polttavaksi, — rakastat enemmän kuin muita, sano! Olihan Kristuksellakin ystävänsä.
Salme ei liikahtanut. Hän seisoi hiljaa, käsi Holgerin olalla niinkuin oli seisonut koko ajan puhuessaan. Hän taisteli epätietoisena tiestä.
Ennen oli hänen sydämensä vaatimattakin vakuuttanut Holgerille rakkauttaan. Ja hän oli uskonut rakkautensa voimaan ja kestävyyteen yhtä horjumatta kuin uskoi Holgeriin. Mutta hänen rakkautensa oli saanut kuolinhaavansa. Hän oli tullut petetyksi ja itse pettänyt. Pettäisikö hän vielä uusin lupauksin, uusin vakuutuksin?