Hän valvoi sinä iltana pitkään, ajatellen, laskien ja tuumien. Hänen mieleensä oli johtunut pieni Thorsgaardin läheisyydessä tunturin liepeellä sijaitseva talo puutarhoineen ja pikku viljelyksineen. Jos se olisi saatavissa, olisi se kerrassaan mainio paikka, kaunis ja terveellinen. Siellä kelpaisi Ågotin ja pikku Gerdin olla ja monen muun heidän toverinaan!
Kunpa nyt Holger olisi kotona! Hän voisi neuvoa ja auttaa. Hän oli niin mainio järjestämään. Mutta hän ei ollut edes kirjoittanutkaan, vaikka jo oli viikko siitä, kun hän lähti.
— Olikohan jotain tapahtunut? Oliko Vidar kenties heikompi, vai asiat huonolla kannalla?
Salme tunsi hetken levottomuutta. Mutta sitte ilo taas hääti huolet.
Nyt ei sopinut uneksia eikä haaveilla, nyt täytyi toimia.
Hän soitti sähkökelloa ja käski valjastamaan. Hän aikoi lähteä katsomaan taloa, jota ajatteli.
— Jens, tule mukaani! Minä lähden taloa vuokraamaan, sanoi hän rekeen hypätessään.
Jens seisoi lakki kourassa ja kumarsi. Hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, kumarsi vain. Hän oli varma siitä, että rouva oli tullut hulluksi. Olivathan jo kauan sanoneet heikoksi ja alamieliseksi.
— Tule, tule, vakuutti Salme moneen kertaan, kunnes sai Jensin rekeen.
Se oli ihana matka. Liinakko pani parasta raviaan. Reki kiiti eteenpäin kuin voimalla viskattu sukkula. Lumihiutaleet vain pyrähtelivät ilmassa. Lumen jättiläistaakkaa kantavat tunturiharjat seisoivat vakavina kuin vanhus pikkulasten leikkiä katsellen. Ilma oli kirpeän raitista ja pilvien takaa välähti kirkas valojuova — kevään enne — auringon edeltäjä.
Salme palasi nuortuneena Thorsgaardiin. Niin onnellinen ja niin reipas mieleltään hän tuskin oli ollut sitte kuin kotona Suomessa, — siellä, jossa oli työtä ja velvollisuuksia paljo, aikaa tunnelmien tarkastamiseen ja onnen etsintään vähän.