Jo samana iltana kirjoitti hän sekä Holgerille että Ågotille. Hän kuvasi paikan, jota oli käynyt katsomassa, pyysi että Ågot kohta sanoisi itsensä irti paikastaan, jotta seuraavan kuukauden kuluessa voisi tulla Gerdin kanssa tuntureille. Sitte kertoi hän toiveistaan ja aikeistaan. Jos kaikki kävisi hyvin, ostaisi hän tuon paikan, laajentaisi, järjestäisi ja valmistaisi kodiksi kaikille, joita Ågot ja Gerd vain tahtoisivat tovereikseen.
Nyt vasta, saatuaan työtä ja tointa, huomasi Salme, miten äärettömästi hän tähän asti oli kärsinyt työttömyydestään. Jos sitä kauemmin olisi kestänyt, miten olisikaan hänen käynyt?
Mutta apu oli tullut silloin, kun sitä paraiten tarvittiin ja kun vähin arvattiin odottaa.
Salme oli niin uuden onnensa valtaama, ettei ensinkään huomannut odottaa tietoja Holgerilta. Hän säpsähti kun kirje viimein saapui. Hän tunsi Holgerin käsialan päällekirjoituksesta, mutta hänet valtasi kuitenkin omituinen, jäytävä pelon tunne.
Hän mursi kuoren varovasti, avatessaan kuin kootakseen voimia.
— Vai Amerikkaan — Vidarin laivojen ja asiain vuoksi? — Keväällä luuli kotiin kerkiävänsä. — Oli kirjoittanut Einarille kaikista Thorsgaardin ja omista asioistaan, miten tahtoi ne järjestettäväksi.
Sitäkö siis hänen pelkonsa oli tietänyt? Hän oli tuntenut, että jotain oli varmasti tulossa. Ja nyt se oli tullut.
Miten hyvä Jumala oli! Hyvä kun säästi, ettei tullut pahempaa, ja hyvä kun näin antoi hänelle aikaa työntekoon ja toimintaan!
Se tuntui lahjalta, ja helpotukselta — ensi hetkenä etenkin. Sitte taas ahdisti ajatus, että se saattoi semmoiselta tuntua.
Mutta työ auttoi Salmea.