Alussa Salme ei ymmärtänyt pelätä tuota pitkällistä vaitioloa. Hän tunsi Holgerin. Kun oli työtä ja huolia paljo, unohti hän kaiken muun.
Sitte kun taas kerkesi muistamaan kotia, silloin tuli kirjoittamisen aika.
Mutta nyt näytti siltä, kun semmoista aikaa ei olisi tullutkaan. Kului vuorokausia, kului viikkoja, kirjettä ei kuulunut.
Silloin kirjoitti Salme Einarille, tiedustellen, oliko hän saanut kirjeitä ja oliko varma siitä, että laiva oli onnellisesti perille saapunut. Samassa postissa kirjoitti hän vielä Vidarillekin. Hän teki sen epäröiden, sillä Vidar oli viime tietojen mukaan heikko, mutta täytyihän hänen kysyä. Vidarille oli Holger varmaan kirjoittanut.
Einar vastasi kohta. Hän oli huolissaan hänkin, vaikka kaikkiin tiedusteluihinsa oli saanut rauhoittavia vastauksia. Matka oli tosin ollut vaikea. Vähän ennen kun perille pääsivät, uhkasi haaksirikko. Vaan onnellisesti olivat kaikki satamaan saapuneet. — Oli käsittämätöntä, miksi ei Holger kirjoittanut.
Hampurista tuli vastaus viikon kuluttua. Käsiala oli tuntemattoman.
Salme huomasi sen ja mursi kuoren pelonalaisena.
Ensi silmäyksellä ymmärsi hän kaiken.
Vidar oli kuollut. Se oli tullut äkkiä. Hän ei antanut sähköttää. Oli itse koettanut kirjoittaa, kun tunsi lopun lähenevän. Pitkältä hän ei ollut jaksanut, mutta tässä tuli kuitenkin hänen viime tervehdyksensä.
— Salme sisareni, — olen hyvin väsynyt. — Tahtoisin kuolla käsi sinun kädessäsi, — kuin lapsi äitinsä syliin.
Sinä olet ensi hetkestä muistuttanut minulle äitiä.