Holgerille kirjoitan enemmän. — — Teidän onnenne — — —
Siihen oli lause katkennut.
Samana päivänä matkusti Salme. Hän uskoi Holgerin niin tahtovan, kun ei itse voinut olla saapuvilla.
Yötä päivää hän kulki, kunnes palasi, tuoden Vidarin kotiseudun hautausmaahan.
Koko Thorsgaard seisoi surren haudan partaalla. Ei sitä äitiä siellä, joka ei lapsineen hautaa kukittanut, ei miestä, joka ei kaivaten kapteenista puhunut.
Jens pyyhkäisi silmäkulmaansa, kun valjasti liinakon viemään kapteenia tämän viime leposijalle.
Se oli raskas matka, totisesti raskas.
Vanha Birgitte viipyi viimeiseen asti arkun ääressä. Hänen selkänsä ei ollut suora enää. Se oli viikossa käyristynyt. Hän oli tullut taloon Vidarin syntyessä. Lähtöpäiväkin olisi samaksi sopinut.
Koko Thorsgaard suri. Mutta Salme kantoi kahden kuormaa ja kaipasi kahta.
Joka ilta kävi hän haudalla, joka aamu asetti hän tuoreita kukkia
Holgerin pöydälle.