— Anna anteeksi, Salme, anna anteeksi! Sydän-ystäväni, rakkaani olet sinä sittekin aina ollut.
— En tahdo puolustaa itseäni, mutta tahdon tehdä oikeutta sinulle ja itselleni.
— Minä olen kummallinen. Kärsin siitä enin itse.
— Kun tunnen rajattomasti omistavani, väsähtyy rakkauteni. Vasta kun pelkään jotain kadottavani, tunnen sen arvon.
— Näin oli usein sinun ja sinun rakkautesi suhteen. Silloin kun näin, miten minua ikävöit, ikävöin minä muuta, ikävöin toisia ihmisiä, toista ajateltavaa.
— Minun täytyy tunnustaa se nyt, sillä teen tiliä kuolema silmieni edessä. Olen ollut sinulle uskoton, uskoton tunteessani. Rakastin hetkittäin, hetkittäin en. Oman häilyväisyyteni tunnossa epäilin sinua. Itsekkäisyyteni teki minut mustasukkaiseksi.
— Salme, Salme, sinä iloni ja onneni, sinä vieno, puhdas tunturimorsioni, miten monta raskasta askelta oletkaan tähteni astunut! Sinä et voinut ajatuksiasi minulle uskoa, sillä minulla ei ollut sijaa muulle kuin sille, mitä itse tunsin ja ajattelin. Sinä et saattanut olla suora, sillä sinä pelkäsit.
— Katumus kalvaa minua, kun ajattelen yhteistä matkaamme.
— Voitko antaa anteeksi?
— Olen näinä kauhun hetkinä, jolloin olen tuntenut, mikä mitätön lastu ihminen on, mikä sirpale elämän merellä — olen nähnyt itseni ja — nöyrtynyt.