— Holger, katso niemeä tuolla, lahden pohjukkaa ja tuota tunturijärven pikku-pientä saarta. Se on kuin palanen Suomea, joka on tullut luokseni onneni suurta juhlaa viettämään.
Holger heittäytyi nurmelle hänen viereensä.
— Palanen Suomea, jonka Norja on syliinsä sulkenut.
Silmä säteili silmää vastaan. He eivät puhuneet mitään, äänettöminä istuivat vain katsellen miten hento heinä tuulen tuudittamana nuokkui, miten väririkkaina kukkulain rinteet upeilivat ja miten aurinko kultiaan tuhlaili täällä tunturilakeuksien ihmemaassa.
Näin istuivat käsityksin vielä kun emäntä tuli ruualle kutsumaan.
Tyttö ulkoa oli tullut emäntää auttamaan, ja he olivat panneet parastaan. Tuvassa oli pöytä katettu valkealla liinalla, lautaselle oli pinottu ohutta norjalaista leipää, toiselle asetettu tuntureilla valmistettu juusto. Lasilautasella oli voita ja kannussa paksua, hiukan hapantunutta kermaa — aito norjalaista ruokaa.
Avonaisella liedellä porisi kahvipannu ja pöydän keskikohdalle kunniasijalle oli asetettu kaksi kauniin kirjavaa kahvikuppia, niiden välille lasiin kimppu tunturimorsioita.
Salme ja Holger katsoivat toisiinsa.
— Sinulle, sanoi Salme hiljaa.
— Sinulle, vastasi Holger. — Minä olen jo poiminut tunturimorsioni.