* * * * *
Viikon kuluttua seisoivat vaunut pienen sanatoorion edustalla. Salme oli lähdössä kotiin Suomeen.
Holger Thoreseninkin lähtöpäivä oli sattunut samaksi. Hyvästellen seisoivat kaikki muut portailla.
Kun vaunut pyörähtivät pihalta, kohotti vanha valkotukkainen lakkiaan ja alkoi Suomen laulun.
Sävelet saattoivat pois kiiruhtavia kauaksi. Vielä mäen alapuolella kuulivat laulua ja näkivät nenäliinat pihalla liehumassa.
Silloin, tien mutkassa Salme nousi seisoalleen vaunuissa ja heilautti nenäliinansa vielä viimeisen kerran.
Samassa painoi Holgerin käsi hänet takaisin istuimelle.
— Me lähdemme yhdessä Suomeen, ensi kertaa kokonaan kahden ja sinä — sinä joudat muistamaan muita!
— Holger! He ovat kaikki olleet niin hyviä minulle. Heidän luonaan löysin onneni, — löysin sinut. Enkö heitä kiittäisi?
— Ajattele minua, minua yksin. Minä tarvitsen kaikki, lisäsi hän. Ja silmissä paloi tuli, jota Salme pelkäsi.