4.
Isä oli Salmea vastassa asemalla, kun hän saapui kotiin. Isä oli vanhentunut ja näytti heikolta, Salme huomasi sen jo junan ikkunasta, nähdessään isän odottavien joukossa. Mutta sitte se häneltä unohtui. Hän muisti vain oman onnensa rikkauden.
— Lapsi, lapsi! — Isä puristi häntä hetken kiihkeästi rintaansa vasten. Sitte muuttui hän kohta taas entiselleen, rupesi tiedustelemaan Salmen tavaroita ja niitä rattaille hommaamaan.
Syksyn keltalehtiä oli maassa, ja tuuli soitteli surunvoittoista säveltä puitten latvoissa heidän ajaessaan kotiinpäin. Mutta kuu katseli puitten lomasta syksyistä seutua, kietoen tenhovaloonsa kaikki kolkot kuolon enteet.
Salme ajatteli Holgeria. Hän oli nyt yksin läheisessä pikkukaupungissa.
Itse oli hän näin tahtonut.
Eilen olivat he Turussa yhdessä tulleet maihin. Siellä ei kukaan heitä tuntenut. Kahden saivat he kulkea ja olla kuin ei muita ihmisiä maailmassa olisi ollutkaan.
He kuljeskelivat kaupungilla, katselivat istutuksia, istahtivat puistoihin puhellakseen, ja hämärissä, kun kuu rupesi kumottamaan, ajoivat he joen rantaa pitkin ihailemaan vanhaa linnaa, jonka valkomuurit kuun valossa hohtivat kuin menneitten vuosisatojen haamut.
Sitä onnen rikkautta silloin!
— Isä, hyvänen aika, johan me olemme kotona!
Isä nauroi. — Etkö enää muistakaan, miten lyhyt matka on kaupungista meille? Tunturipolkuja sinä vaan — — —