— Tuolla on äiti! — — Salme hypähti koholle. Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes hevonen pysähtyi. Hänen tuli niin ikävä äidin syliä.
Hän oli rattailta maassa, samassa kun hevonen pysähtyi. — Äiti — sai hän sanotuksi, painoi päänsä äidin olalle ja itki.
Äiti seisoi tyynenä ja rauhallisena. Hän antoi Salmen itkeä hetken, sitte nosti hän pään olaltaan ja katsoi Salmea syvälle silmiin.
Sellainen lämmin, tyyni ja siunattu äidin katse!
Se asetti tyrskyt rinnassa, hääti huumauksen ja kuumeen kauaksi, syvensi sydämen tunteet samalla kuin rauhoitti ja tyynsi.
— Salme, Salme! Sisaret ja veljet eivät enää malttaneet odottaa. He aivan piirittivät Salmen, ahdistellen häntä tuhansin kysymyksin jo ennen kun sisään laskivat. Ja sitä menoa kesti sitte koko illan.
Salme oli kuin pyörryksissä. Hän toivoi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta sen sijaan täytyi vain vastata kysymyksiin ja kertoa. Ja vaikka se oli vaikeaa oli se mieluistakin, sillä kertoessaan täytyi hänen tuontuostakin mainita jotain herra Thoresenista, johon hän tuntureilla oli tutustunut. Tämä herätti siskojen ja veljien uteliaisuutta. He rupesivat tiedustelemaan ja hänen täytyi kertoa yhä enemmän tuosta samaisesta herrasta.
Äiti katsoi muutaman kerran pitkään, mutta isä ei huomannut mitään. Hän vain kyseli ja puheli kilvan toisten kanssa.
Salmen tuli oikein vaikea olla.
Mitä jos vanhemmat tietäisivät, — jos arvaisivat, miten lähellä Holger on ja että hän jo huomenna tulee pyytämään sitä, mihin hänellä on täysi oikeus, — rakkauden suuri, eittämätön oikeus.