Salme painautui isän polvelle. — Isä, sanoi hän hyväilevästi. — Anna minun puhua sinulle kuin lapsi isälleen, ei tällä kertaa kuten usein ennen niinkuin työtoveri työtoverilleen — — —
— Isä, siellä tuntureilla lauloi luonto mulle kummia lauluja. Se lauloi, ei niin vienosti, ei niin viehkeästi kuin täällä kotona, mutta se laulu oli voimakkaampaa, suurenmoisempaa kuin mitä koskaan ennen olin kuullut. Ja semmoista kuin oli luonto ja sen laulu, semmoista oli ihmiselämäkin siellä. Opin ymmärtämään oman pienuuteni. Aloin aavistaa, mitä voimakas, suurenmoinen elämä on. Ja tiedätkö, mitä siellä vielä opin? — Kuulin pojasta, joka pienenä sai saattaa äitinsä hautaan. Isän hellyyttä hän ei koskaan saanut kokea. Kaikki se, mikä oli pojalle rakasta ja mikä olisi voinut häntä auttaa ja ilahduttaa, se häneltä riistettiin. Mikä oli katkeraa, se pantiin kannettavaksi. Pikkusielu olisi siinä murtunut, mutta poika kasvoi kuormaa kantamaan, kasvoi rohkeammin päivä päivältä. Miehenäkin hän kauan kulki yksin. Hänen tiensä oli kaita ja kivinen. Työn ja huolten taakka painoi häntä. Mutta hän ei valittanut. Hän kevensi kuormansa painoa toisten taakkoja kantamalla. Jokainen repaleinen, isätön raukka, jokainen nälkäinen kovan-onnen lapsi oli hänen ystävänsä — hän heidän. — Isä, oletko kuullut kauniimpaa elämän laulua? — Se poikanen kulki kerran miehenä tuntureilla. Siellä hän muisti isättömyyttään, äidittömyyttään, muisti työtaakan painoa ja surujensa suuruutta. Hän oli nääntyä mielessään ja tunsi ensi kertaa elämässään tarvitsevansa apua. Voimakas kun oli, tarvitsi hän pienen, ja heikon rinnalleen. — Isä, hennotko tarttua hänen käteensä ja kieltää ottamasta? — Tänä iltana hän itse tulee sitä sinulta kysymään.
Isä istui yhä käsi silmillään. — Minä olisin luonnoton isä, jos sen tekisin.
Hän siirsi Salmen äkkiä polveltaan ja nousi lähteäkseen. Mutta Salme pidätti häntä. — Isä, kuule, isä! Hän kävi kiinni isän käsivarteen. — Ei Holger tule ainoastaan pyytämään ja ottamaan. Hän tulee sydän täynnä rakkautta teitä kaikkia kohtaan, valmiina antamaan ja auttamaan.
Silloin isä sai Salmen käden pudistetuksi käsivarreltaan. — Kauan sinä säästyit, sanoi hän nauraen, mutta nyt on kuume sitä kovempaa!
Isä oli jo ovella. Leikinlaskun turvissa oli hyvä paeta.
— Lasten taudit ovat vaarallisia, kun tarttuvat vanhoihin, etkö muista, isä?
— Muistan, että olet ollut viisastelija kaiken ikäsi. — Ovi painautui kiinni.
Silloin kiiruhti Salme äidin luo, heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja tarttui äidin molempiin käsiin. — Äiti rakas, äiti, sano jotain minulle!
Sairas siveli Salmen tukkaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja puhuminen tuotti tuskaa.