— En minä sentään Salmena lähtisi Suomesta. Olkoon rikas ja olkoon hyvä, — pyh, — paras pysyä sentään kotona.
— Ja entä miten käy meidän, jos Salme lähtee? Kyllähän hän joskus varoittelee ja muistuttelee välistä liiaksikin, mutta hyvä hän on täällä olemassa.
Salme ei kuullut enempää. Hänen oli kiire. Joka soppi oli saatava siistiksi, joka kolkka kodissa juhlakuntoon, kunnes Holger saapuisi.
Ja kilvan käsien kanssa, jotka siistivät, somistivat ja järjestivät, kulkivat Salmen ajatukset. Joka askeleella sukelsivat muistot esiin, muistot lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ne tulla kepsuttivat kaikki kuin keijukaiset piilopaikoistaan. Joka nurkassa ne nyökkäsivät päätään, joka puun ja pensaan takaa ne hänelle hymyilivät: Muista kertoa meistä, muista jakaa kanssasi, ethän ole yksin enää!
Silloin Salme ojensi kätensä Holgerille. He kulkivat käsityksin paikasta toiseen ja muistot haastelivat heille. — Sinun on kaikki, sanoi Salme, — minun menneisyyteni, nykyhetkeni ja tulevaisuuteni, — sinun kaikki.
Ja hän hymyili onnen hymyä, vaikka muistikin, ettei Holger vielä kulkenutkaan hänen rinnallaan, istui vasta junassa kelloaan katsellen ja laskien, milloin perille saapuisi.
Mutta kun Holger tuli, unohti Salme sekä muistot että muistojen kertomiset. Tunteet tulvehtivat, — sanoja uupui.
— Salme, iloni, onneni, kuiskasi Holger ainoastaan junasta hypätessään. Sitte he eivät puhelleet, ennenkuin olivat ajaneet kappaleen matkaa asemalta.
— Mitä vanhukset sanoivat? kysäsi silloin Holger.
— He odottavat sinua — rakastaakseen.