Käsi etsi kättä, silmä silmää. Syvä äänettömyys seurasi taas, sisältörikas hiljaisuuden hetki, täynnä tunteitten rikkautta ja sydänten haastelua.
— Katso, tuolla tuikkivat jo tulet ikkunoista. Isä avaa oven, — isä tulee pihalle ottamaan vastaan.
Siitä hetkestä alkaen oli Holger olemassa kuin toisia varten. Hänen koko huomionsa keskittyi vanhempiin. Hauskoilla kertomuksillaan hän kohta voitti isän. Äidille osoitti hän kunnioittavaa, miltei hellää huomaavaisuutta. Veljiä ja sisariakin hän huvitti.
Ainoastaan silloin tällöin hän toisten huomaamatta ojensi kätensä Salmelle tai käänsi puheen niin, että sai Salmen ottamaan osaa keskusteluun. Silloin hänen silmistään loisti suuri, valtava rakkaus, joka vastustamattomalla voimalla kietoi Salmen, ja hänen huulensa kuiskasivat toisten kuulematta: "omani, iloni".
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kuunteli tulevan appensa tiedusteluja Norjan taloudellisesta asemasta ja rupesi selvittämään kantaansa ja periaatteitaan asiassa sellaisella innolla kuin ei ikänä olisi muuta ajatellutkaan.
— Sellainen on minun Holgerini, — ajatteli Salme itsekseen. — Hän on kuin Gladstone, joka luki viittä, kuutta teosta rinnan, oppiakseen äkkiä ja kokonaan siirtämään ajatuksensa asiasta toiseen. Sitä osaa Holgerkin ja yhtä terävästi kuin konsanaan Gladstone. Hän tempaa kaikki mukaansa, kun tahtoo.
— He rakastavat sinua kaikki, sai hän kuiskatuksi, kun hetkeksi jäi kahden Holgerin kanssa.
— Suuren voittosaaliin saavuttamiseksi olenkin tänä iltana taistellut.
— Holger hymyili.
Äiti ehdotti, että he menisivät puutarhaan. Oli kuutamo. Hän tahtoi, että nuoret saisivat olla kahden.
Isä jäi ikkunaan, katsein heitä seuraten. Hänen teki mieli mukaan, mutta hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ei edes itselleenkään.