Ja sillä oli asia ratkaistu.
Kun Holger viikon kuluttua teki lähtöä Lehtolasta, matkusti hän kaikkien mielestä aivan liian pian.
— Joutaisi viipyä vaikka jouluun, päättivät pojat.
— Meiltä jäi puheet kesken, selitti isä.
— Entä meiltä, sanoi Salme hiipien Holgerin käsipuoleen puutarhapolulla.
— Olisit ottanut ajasta vaaria paremmin!
— Olisit itse ottanut.
He nauroivat kumpikin. Mutta Salme kävi miettiväksi. — Minä suren sitä, etten ole kertonut sinulle enemmän itsestäni, sanoi hän hiljaa. — Juuri tässä kodissa, juuri näillä poluilla olisin tahtonut antaa sinulle koko eletyn elämäni. Miksi en sitä ole tehnyt? Miksi, Holger, on meidän käynyt täällä kuten Norjassa kihloihin mentyämme. Emme keskustele emmekä vaihda ajatuksia kuten alussa. Me vaan hurmaannumme onnestamme?
— Siksi, että rakkautemme on voimakas kuin kauan kahleihin kytketty keväinen koski. Sen täytyy päästä eteenpäin muistamatta muuta kuin nykyhetken riemua. Suurta ja voimakasta on kaikki tuntureilla. Sellaiseksi kasvaa siellä rakkauskin.
— Ja syväksi samalla, Holger, eikö niin, suomalaisen syväksi, jos niin uskallan sanoa, niin että se saa tunkeutua koko olemuksemme läpi ja sielun syvyyksistä nostaa yhä uusia aarteita, joita saamme jakaa toisillemme. Toiveet, ajatukset, tunteet — kaikki sinun ovat minua varten — minun sinua varten.