— Niin, joka tunteesi, joka ajatuksesi kuuluu minulle, — minulle yksin. Muistathan? — Holger veti Salmen kiihkeästi puoleensa.
Mutta samassa muuttui hän äkkiä vakavaksi, otsa kävi pilveen ja käsi puristi lujasti Salmen rannetta. — Vai onko sinulla kenties sellaista, jota et tahtoisikaan kertoa? — Olet jo kulkenut kappaleen matkaa ja olet päivä-paisteinen perhosluonne. Kenties olet ennen toisten ilona liehunut niinkuin nyt minun?
Hän työnsi Salmen kiivaasti luotaan.
— Holger, mitä sinä ajattelet? Oletko mieletön?
— En, en. — Hän veti Salmen taas puoleensa. — En tahdo tehdä sinulle vääryyttä. Mutta minä joudun aivan suunniltani, kun ajattelen, että toiset ovat kukkastani tavoitelleet. Ei kukaan sinua niin rakasta, ei kukaan niin ymmärrä kuin minä. Joka tekosi, joka sanasi saa sisimpäni väräjämään. Minä rakastan, — rakastan sinua. Kuuletko? Sinä olet valoni, iloni — ainokaiseni.
Hän suuteli, suuteli uudelleen ja yhä uudelleen otsaa, poskea, suuta ja silmiä. Ja joka suudelma tukahdutti ja poltti.
— Minä en ansaitse sinun suurta rakkauttasi, sai Salme vihdoin hiljaa sanotuksi.
— Onko sinun sitte niin pieni? Tai — sano, sano, jotta pääsen rauhaan, onko sinulla ehkä jotain salattavaa?
Silloin kohotti Salme katseensa. Silmänräpäyksessä hulmahti suuttumus siinä ilmiliekiksi. Mutta liekki sammui samassa kun katse sattui Holgeriin.
Miten vanhaksi Holger äkkiä oli käynyt. Miten syvät olivat surujen uurtamat vaot hänen kasvoillaan, miten katkeran kärsivä piirre hänen suunsa ympärillä.