— Tietysti, isä. Huomenna lähden kanssasi virastoon niinkuin oli suostuttu. Me teemme työtä yhdessä kuten ennen, — kunnes Holger vie minut.
Salme pysyi sanoissaan. Isä ja hän kulkivat taas aamuin yhdessä virastoon, päivällä työn päätyttyä takaisin. Ulkonaisesti asettui kaikki entiselleen, mutta oli kuin sittekin olisi tullut jotain Salmen ja isän väliin. Vaikuttiko ehkä isään pelkkä tietoisuus siitä, että Salme oli toisen oma? Erottiko, vieroittiko se? Vai oliko isä muuten muuttunut? Oliko ehkä sairas ja rasittunut?
— Lopeta jo työsi, sanoi Salme pimeänä syksypäivänä laskien kynän kädestään ja työntäen paperit luotaan. — Sinä olet väsynyt, isä, ja nyt onkin jo aika mennä kotiin.
Isä katsoi kelloaan. — Vihdoinkin, sanoi hän huoahtaen ja nousi. Salme auttoi takin hänen päälleen ja avasi oven. Raitis syysilma tulvahti heitä vastaan. Se vaikutti vapauttavasti. Isä hengitti syvään kuin painostuksesta päästen. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta kun hetken aikaa olivat kulkeneet eteenpäin, katkaisi hän äänettömyyden.
— Salme, uskotko, että Holger voi tehdä sinut onnelliseksi, sinä hänet? — Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Mutta vastaus oli samassa valmis.
— Uskon, isä. — Salmen olento säteili rakkauden täyttä luottamusta.
— Sinä et ymmärrä, mitä naimisissa oleminen tietää.
Salme ei vastannut.
— Ei tiedä ihminen, mitä sydämen pohjalla piilee, ei ymmärrä, ei aavista, ennenkuin elämän kokemukset opettavat.
— Vanhempana voi paremmin laskea kulungit kuin nuorena.