— Mutta kun ei tunne itseään, ei edes vanhoilla päivilläkään vielä, ei itseään, toisia vielä vähemmän. — Luuletko, että koskaan odotin muuta kuin onnea äitisi rinnalla? Ja kuitenkin, kuitenkin — —
Hän nojasi keppiinsä ja huokasi.
— Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut — montakin alussa. Sinä tiedät, minkälainen äitisi on. Ei kukaan voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Mutta hänellä on oma mittapuunsa, — lahjomaton vanhurskauden vaatimus, — ja voi sitä, joka ei koetusta kestä. Sitä hän ei rakasta, — kuuletko, ei rakasta.
— Isä, sinä olet sairas. Anna minun hankkia hevonen.
— Anna sinä minun puhua. Se helpottaa. Olen vaiennut koko ikäni. Nyt minun täytyy puhua. Pianhan me eroamme.
— Nojaa sitte minuun, pyysi Salme.
Isä tarttui hänen käsivarteensa. — Kiitos, sanoi hän. — Nojaan ja neuvon samalla, — neuvon katsellessani oman elämäni sirpaleita.
Hän pysähtyi taas huoahtaen. — Älä sinä Salme kylmene, vaikka huomaisit Holgerin kuinka kehnoksi tahansa. — Rakasta, rakasta. Rakkaus yksin voi nostaa. Mies ei siedä tuomioita.
— Taidat sinä rakastaa liiaksikin, lisäsi hän hetken kuluttua naurahtaen. — Minä pelkään vähän Holgeria — sinun puolestasi.
— Isä, nyt me olemme kotona. — Salme avasi portin. — Joudu nyt huoneeseesi, peitän sinut hyvin, ja sitte nukut, herätäksesi terveenä.