5.
Usein, kun kuolema tulee kotiin, tuo se tullessaan niin paljo ulkonaisia huolia, ettei niiltä saa rauhaa surussakaan. Ei saa hiljaisuudessa tuntea surun suuruutta, ei saa sen pyhyyttä muistaa. Täytyy vain rientää työstä työhön ja tuntea, miten suru jäytäen kalvaa.
Näin kävi Lehtolassa.
Isä oli aina pitänyt huolta kaikista perheen asioista. Salme oli häntä työansiollaan auttanut, mutta muuten hän ei tuntenut isän asioita. Nyt ne kaikki äkkiä laskettiin hänen hartioilleen. Ja se oli taakka, joka painoi. Mutta hänen ei tarvinnut kantaa sitä yksin. Hänellä oli Holger.
Hän oppi tähän aikaan tuntemaan uusia puolia Holgerissa. Ja Holger itsekin huomasi suuren muutoksen tunteissaan. Hän tunsi kiihkeän sulhasrakkauden muuttuvan isälliseksi hellyydeksi. Se, mitä hän Salmelta itselleen toivoi, unohtui. Hän muisti vain, mitä tahtoi antaa.
Hän koetti auttaa Salmea asiain järjestämisessä. Hän suunnitteli ja neuvoi. Mutta enin auttoi hän rakkaudellaan.
Melkein joka päivä kirjoitti hän Salmelle, usein vain muutaman sanan, mutta ne sanat ilmaisivat paljo.
Hän ei kertonut itsestään eikä omista asioistaan. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei Salme nyt jaksanut niitä ajatella. Hän koetti vain asettua Salmen oloihin ja elää hänen elämäänsä.
Kun Thorsgaardin sahalla pyörät vingahdellen pyörivät, kun puu pirstautui ja laudat katkeilivat, repäisi Holger kesken kiireittensä paperiliuskan kirjastaan ja kirjoitti huomentervehdyksen Salmelle:
— Rakkaani! Miten jaksanet tämän päivän kuormaa kantaa? Älä uuvu.
Muista, ettet ole yksin. Askel askeleelta kuljen rinnallasi. —