Luettuaan Holgerin tervehdykset, tunsi Salme aina väsymyksen väistyvän ja voiman jännittyvän. Ystävän käsi oli kuormaan tarttunut. Se käsi kevensi taakan painoa. Se tuki ja kantoi.
Toisena päivänä tuli kortti, johon Holger oli piirtänyt kuvia kotiväestä Thorsgaardin kartanossa. Siinä oli teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte, joka oli palvellut talossa neljättäkymmentä vuotta, metsistyneen näköinen, arka-ilmeinen orpo, jonka Holger oli hoitoonsa ottanut, ja työkansaa sahalta. Alle oli Holger kirjoittanut: Nämä kaikki tarvitsevat minua, minä sinua. Iloni, onneni, omani! Kestä minun tähteni!
Salme ajatteli usein, että Holger rakkaudessaan oli miltei naisellinen.
Äiti ei sen hellemmin olisi voinut lastaan auttaa ja ajatella kuin
Holger häntä.
Ja kuitenkin tapahtui näihin aikoihin jotain, jota ei Salme voinut unohtaa eikä antaa itselleen anteeksi.
Kävi ankara rajuilma sinä päivänä, jona Lehtolan isäntä haudattiin. Jo yöllä oli tuuli ulvonut nurkissa ja päivällä se yhä kiihtyi. Se puisti puita, pieksi maata ja kiidätti syksyn keltalehtiä, milloin pilvenä maata pitkin, milloin tupruutellen niitä korkealle ilmaan.
Ilmoissa itkeä nyyhkyttivät syksyn tuulet.
Haudan partaalla seisoi sureva pieni joukko. Äiti ponnisteli voimiaan pysyäkseen pystyssä, pikkutytöt painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa ja pojat olivat kalpeita ja vakavia.
Salme seisoi hiukan erillään muista, pitäen Olavia kädestä. Viikon kuluessa hän oli sekä itseltään että toisilta koettanut salata, miten lopussa hänen voimansa olivat. Hän oli ponnistellut väsymystä voittaakseen ja oli koko ajan jännitetyn voimansa turvissa pysynyt pystyssä. Mutta nyt, hautauksen kestäessä, tunsi hän äkkiä jännityksen laukeavan. "Holger", mutisi hän, melkein tiedottomana tukea etsien.
Samassa luuli hän tuntevansa Holgerin käsivarren vyötäisillään. Mutta kun hän aikoi nojata siihen, petti se, ja kun hän aikoi painaa päänsä Holgerin olalle, oli se kovin korkealla.
Silloin hän horjahti, kaatui läheistä koivunrunkoa vastaan ja äännähti kuin kovan ruumiillisen tuskan valtaamana.