— Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan yksinäisen, vanhan miehen iloksi.
— Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen — Salme hyrähti itkuun.
— Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!
— Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni äärettömyyttä.
7.
Salme oli yhä kuin vieraisilla Thorsgaardissa. Kaikki tuntui hänestä unennäöltä, satumaiselta ja epätodelliselta.
Juhlassa, jonka Holger häittensä johdosta piti kaikille taloon ja sahaan kuuluville, näki kyllä Salme heidät kaikki, mutta tutustumaan heihin hän ei siltä päässyt. Holgerin käsivarteen nojautuen kulki hän paikasta toiseen, kuunnellen, mitä Holger vierailleen puheli ja joskus pistäen siihen väliin ujon sanasen, jota tuskin kukaan huomasi. Sillä Holger, isäntänä, puheli lakkaamatta.
Lapsia yritti Salme yksin lähestyä. Mutta siitäkään ei tullut mitään.
Kieli teki haittaa.
Kun kaikki tarjoilut, piirileikit riukujen ympärillä, puheet ja hurraahuudot olivat ohi, pääsi Salmelta helpotuksen huokaus. Hän toivoi unennäön päättyneen ja todellisuuden siirtyvän sijaan. Mutta unta yhä jatkui. Todellisuutta ei kuulunutkaan.
Teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte hoiti kuten ennen kaikki asiat keittiön puolella. Ainoa muutos, minkä Salmen taloon tulo aiheutti, supistui siihen, että Birgitte illoin pistäytyi tietämässä, mitä määräyksiä rouvalla oli huomispäivän aterioita varten.