— Sitte se tuli pyytämättä.
— Tuli kuten muukin ilo, samalla kun sadun prinssi!
Katse suli katseeseen. Auringon kimmellystä oli kaikkialla.
He ratsastivat ison aikaa äänettöminä toistensa rinnalla. Viimein Salme äkkiä kysäsi: — Holger, mistä se johtuu, että niin harvoin yhdessä kunnolla keskustelemme.
— Rakkauden hulluudesta. — Holger nauroi. — Samaa valitit kerran
Suomessakin. Etkö muista?
Puna nousi Salmen poskille. — Muistan, mutta ei puhuta siitä nyt — juhlapäivänämme.
Ääni värähti hiukan. Muisto sorasäveleestä teki kipeää.
— Nyt juuri siitä puhutaankin. — Holger ohjasi nauraen hevosensa lähemmä. — Kerro nyt kiltisti kaikki, mikä silloin jäi kertomatta. Annetaan hevosten astua.
Mutta Salme ei tahtonut.
— Vai onko oikein vaikea tunnustaa, härnäsi Holger. — Sano pian, niin pääset siitä. Monenko ilona on perhoseni ennen liehunut, tai paremmin, paljoko on ollut perhoseni pyytäjiä?