— No siitäkö sitte, että kaikki herrat, joista enin olen pitänyt, — paria poikkeusta lukuun ottamatta — ovat olleet vanhoja kelpo setiä tai ystävieni miehiä.
— Puhu poikkeuksista.
Salme suuntasi hevosensa lähemmä Holgeria. — Toinen niistä, sanoi hän, oli kihloissa, toinen naimisissa. Jälkimäinen tuli meille kun olin kahdenkymmenen vanha. Hän oli hiukan sukua meille ja viipyi terveytensä tähden luonamme koko kesän. Me olimme paljon yhdessä ja ymmärsimme toisiamme harvinaisen hyvin. — Minä olin varomaton ja vapaa. — Olihan hän naimisissa. — Sitte säikähdin, kun aloin ymmärtää. — Olen sitä oikein surrut. Hänessä oli paljo rehellistä ja luotettavaa. Olisin tahtonut säilyttää hänestä kokonaan hyvän kuvan.
Holger ei puhunut sanaakaan. Silloin Salme loi pikaisen katseen häneen, mutta Holger käänsi päänsä pois päin.
— Se toinen, jatkoi Salme, oli kihloissa. Olin silloin vanhempi ja ymmärsin varoa. Kaikki loppui alkuunsa. Meistä tuli sitte vain erinomaisen hyvät ystävät. — Et usko, miten hauskasti hän kirjoitti kihlauksemme johdosta.
Salme katsoi taas Holgeriin. — Miksi olet niin vaiti? Miksi et vastaa?
— Mitä ja mihin? — Ääni oli kalsea.
— Siihen, mitä olen kertonut.
— Sanoisinko sitä kenties kauniiksi hääpäivälahjaksi? — Hän nauroi.
— Holger!