— Mutta se kahtalainen tarkoitus, uteli Eira.
— Ensiksi pidän sitä totisesti etuna, että mies joskus saa näin tutunomaisesti seurustella naisen kanssa ilman että hän siksi kytketään naimahankkeisiin. Mutta tällaista täydellisesti luotettavaa ja luonnollista suhdetta ei saa syntymään kovinkaan monen kanssa. Siihen vaaditaan sekä jonkunverran kypsää ikää että etenkin paljon sisäistä kypsyyttä.
— Alulle pantu seurustelu on siis otettava suurena kohteliaisuutena, niinkö? — Eira hymähti. — Se oli kohteliaisuus, jolle todella panen paljon arvoa, lisäsi hän sitten kauniin ja syvällisen kajastuksen kirkastaessa hänen kasvojaan.
Eerola jatkoi puoleksi vakavana, puoleksi leikkisään tapaansa. — Oli minulla sitten muuan altruistinenkin syy tämän tuttavuutemme uudistamiseen. Minusta me kaksi, jotka olemme Martin läheisimmät ystävät, voisimme tehdä liiton auttaaksemme häntä missä vain voimme.
Eiran tavallisesti tyyntä sopusointua kuvastaviin kasvoihin tuli äkkiä jotain luonnottoman pingoittunutta. — Sinä erehdyt, jos odotat apua minulta. Minä en siinä voi mitään.
Eiran äänensävyssä oli jotain, joka sai savukkeestaan uudelleen nauttivan Eerolan luomaan pikaisen katseen pöydän toiselle puolelle, missä Eira istui.
— Mehän ainakin voimme välittää toisillemme tietoja siitä, miltä tilanne milloinkin näyttää. Martti on voimiltaan heikko, sielultaan sairaalloisuuteen saakka tunnontarkka, itseltään paljon vaativa ja niin herkkä samalla, että sekin kuluttaa. Minusta on kuin ivaa hänen nimessään.
— Siinä yhdistelmässä on jotain koko hänen kohtalonsa traagillisuudesta, sanoi Eira hiljaa. Sitten hän uudelleen ja energisesti pudisti päätään. Hän ei voinut auttaa missään, ei tahtonut yrittääkään. Toisten asioita eivät syrjäiset — eivät edes ystävät — voineet parantaa puhumalla niistä.
Väinö Eerola veti pitkiä haikuja savukkeestaan. Eirasta se tiesi keskitettyä harkintaa. — Onhan siinä talossa miehisellä ystävällä suurempia toimintamahdollisuuksia kuin sinulla, sanoi hän viimein.
— Kun kaksi niin perin erilaista ovat joutuneet yhteen, en ymmärrä, että siinä enää asiaa millään voidaan auttaa. — Eira nousi, tarttui käsityöhönsä ja asettui istumaan niin, ettei Eerola voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Toinen ei kuitenkaan hellittänyt. Hän astuskeli savuke hampaissaan lattiata pitkin, asettui sitten hajasäärin Eiran eteen ja sanoi harvakseen: Oletko todella niin naiivi, että pidät heidän avioliittoaan jonain erinomaisen ja ihmeellisen epäonnistuneena yhteenjoutumisena.