Tupakkahuoneen toisella puolella, käytävällä, astuskeli nuori, hintelä palvelustyttö käsivarsillaan keinutellen perheen nuorinta vesaa, tummatukkaista ja punaposkista Asraa.
Martti seisoi vähän erillään toisista. Hän oli vaipunut katselemaan meren vyöryttämän aallon ja laivan synnyttämän laineen kaksinkamppailua. Hän ajatteli heikomman painumista ja — ainakin jonkunaikaista — sulautumista toiseen ja hän kysyi itseltään, miksi elämässä toiset olivat voimakkaita, toiset heikkoja, toiset kuin syntyneet voittajiksi, toiset alas painettaviksi.
Hän ajatteli koko suurta ihmiskuntaa ja sen miljoonia — ulkonaisesti tai sisäisesti keskenään kamppailevia ihmisiä. Mutta hän ajatteli myöskin itseään. Hän tunsi itsessään voimaa, joka oli luotu voittamaan. Ja sittenkin hän tiesi yhtenään joutuvansa alakynteen. Milloin tavalla, milloin toisella. Ja kun hän voitti, oli voitto Pyrhoksen voitto, josta ei tietänyt, pitikö sitä surra, vai siitä iloita.
— On tuokin laitaa, kuuli hän samassa vanhemmanpuoleisen naisihmisen sanovan — lapset saavat olla ja kujeilla kuin mitkähän villivarsat. Ei katsota eikä välitetä, vaikka vielä ovat parempien ihmisten lapsia!
Martti havahtui ajatuksistaan, katsoi ympärilleen ja näki naisen pienen matkan päässä vihaisesti katsovan Niilo Ensioon ja tämän oviurheiluun. Martti sävähti punaiseksi oman ja poikansa syyllisyyden tunnossa. Hän häpesi omaa huomaamattomuuttaan, mutta suuttumus purkautui poikaan. — Sinäkin Niilo Ensio — iso poika, — etkä tuon enempää ajattele käytöstäsi. Annat vain huonoa esimerkkiä Harrille ja Einarille! — Hän puisti poikaa kiivaasti käsivarresta.
Ensio antoi vielä jäähyväispotkun ovelle, painoi sen sitten lukkoon ja kääntyi selin isään.
Martin sisintä vihlaisi. Miksi hän oli vihastunut! Suuttumuksesta — oikeutetustakaan ei koitunut hyvää. Lapsi etenkin oli herkkä kiivaudessa annetulle oikaisulle. Ja hänessähän itsessään oli niin paljon syytä, kun hän ei paremmin pitänyt lapsia silmällä.
Hän kiiruhti Ension jälkeen, laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi lempeästi: Ensio rakas, koeta muistaa, että sinun vanhimpana aina pitäisi antaa hyvää esimerkkiä toisille.
Ensio karisti isän käsivarren olaitaan, käänsi katseensa itsepintaisesti pois isästä ja pääsi muutamin pitkin loikkauksin penkille äidin viereen, jossa Sonja kohta kohteliaasti teki tilaa esikoiselleen. — Tuokin nyt asia! — Sonjan katse kääntyi hetkeksi kirjasta Marttiin — varmaan jokin hapan vanhapiika. Nehän ne kiukuttelevat kaikista.
Sonja ei voinut Martin kasvoista nähdä, oliko hän kuullut sanoja vai ei. Martti oli mennyt kannen toiselle puolelle ja siellä ruvennut pitämään seuraa Harrille ja Einarille. Viisivuotias Harri istui jo hänen polvellaan ja Einar kumartui uteliaasti lähemmäksi kuin paremmin kuullakseen mitä isä sanoi. Sonja katsoi hetken harmistuneena heihin, sitten hän tarttui käsilaukkuunsa, etsi sieltä esille karamellia ja pisti niitä salavihkaisesti hymyillen sekä Irmalle että Ensiolle. Martti, hän oli tällaisissakin asioissa niin turhanpäiväinen, ei olisi suonut lapsille edes pientä iloa makeisista. Heidän piti muka oppia elämään yksinkertaisesti ja kieltäytymään ja ties mitä. Mutta pitipäs täti Alfelt uskollisesti huolta siitä, etteivät Martin liialliset ja hullunkiihkeät mielipiteet päässeet toteutumaan. Venäläiset olivatkin sellaisia herttaisia, elämänilon ymmärtäviä ihmisiä — ei sellaisia raskasluontoisia ja harmaita kuin suomalaiset. Ja Martti oli suomalainen kiireestä kantapäähän — eikä edes noita kovatekoisia, pirteänpuoleisia ja lujaluontoisia, joskin moukkamaisia suomalaisia, joita esimerkiksi Eerola edusti, vaan oikein niitä Sisä-Suomen luonnon kasvattamia, hiljaisia uneksijaluonteita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan aina tavoittelivat tuollaista henkevää ja sanoin selittämätöntä kauneutta, jota väreili valkeuttaan loistava kesäyö Pohjolassa. Oh, oh, kuinka se ajanpitkään tympäisi!