Sonja tarttui uudelleen kirjaansa ja pääsi entistä parempaan vauhtiin. Hän oli kaikkein jännittävimmällä kohdalla, kun huomasi palvelustytön kantavan uneen vaipuneen Asran hyttiin. Harri ja Einar nousivat hakemaan eväskoppaa ja lähtivät perässä — tietysti syömään. Poikien lähtiessä Marttikin nousi paikaltaan ja tuli Sonjaa kohti. Sonja kiinnitti koko huomionsa romaaniin. Martti asettui kuitenkin hänen rinnalleen. Mieli oli tänä hetkenä niin herkkä ja sisäiselle antamiselle altis. Hän oli pojille kertonut omasta, ensimmäisestä laivamatkastaan. Hän matkusti silloin äidin seurassa iso-isän luokse. Sillä matkalla — joka oli hänen ensimmäisensä muutenkin, hän ensi kertaa näki sekä iso-isän että Eiran. Jo seuraavana talvena iso-isä sairastui ja kuoli.
— Sonja, sanoi Martti pehmeästi, kun Sonja hetkeksi kohotti katseensa kirjasta, — oletko tullut ajatelleeksi, että me tänä vuonna tulemme viidennentoista kerran Syrjälään.
— Kun olisikin viidestoista ja viimeinen kerta! — Sonja vilkaisi hätäisesti kirjansa viimeistä sivua ja viskasi sen sitten laukun pohjaan. — Kirjoissa on kaikki suurta ja suurenmoista, repivää useimmiten — joskus vaihteen vuoksi ylevän runollista — mutta suurta ja mieltäjännittävää aina. Mutta todellisuus on harmaata, harmaata, niin että innoittaa!
Martti tukahutti kuuluviin pyrkivän huokauksen ja koetti ottaa leikkisältä kannalta. Harmaakin oli kerrassaan hieno väri.
— Ehkä sinusta. Minusta ei. Minä olen ikäni rakastanut väriä, eikä se rakkaus ole minusta lähtenyt, vaikka kaiket kesätkin on täytynyt istua kököttää samassa, auttamattoman ikävässä syrjäseudussa.
Martti ei vastannut. Vastakohtaisuuden voimalla johtui hänen mieleensä heidän tulonsa tänne Niilo Ension synnyttyä, kuinka Sonja silloin kädet hänen kaulallaan ja pää painuneena hänen rintaansa vastaan pyysi joka kesäksi päästä tänne heidän hurmaavan onnellisen yhdyselämänsää ensimmäisille syntymäsijoille.
— Ja sellainen paikka vielä — tuli Martin ajatusten katkaisijaksi. —
Ketä siellä on, joiden kanssa voisi seurustella? Ei kerrassaan ketään.
— Muistatko korkeuteen rakentavaa kotkaa? kysyi Martti hiljaa.
— Mitä sinä mutiset?
— Sanoinpahan vain.